save me from my mind

Elämäkriisi päällä. En edes halua ajatella sitä. En halua kirjoittaa siitä. Haluan vain sanoa, että sellainen on.

Mun tekisi niin kovasti mieli vaan kuolla. Haluaisin nukkua ikuista unta. Ei mun elämässä kuitenkaan koskaan tapahdu mitään, mikä mut "pelastaisi". Onhan mulla asioita ja ihmisiä, jotka pitävät pinnalla, mutta kuka tai mikä mut vetäisi taas kuivalle maalle? 

Mua ahdistaa mennä taas kouluun. Tammikuun toinen päivä mun pitäisi sinne kuitenkin raahautua. Lähes kaikki ovat sitä mieltä, että mun pitäisi nämä viimeiset 5 kuukautta vaan sinnitellä, että saisin sieltä paperin ja voisin sanoa käyneeni sen koulun. Mutta kun en mä tiedä, mitä haluan. Tavallaan olen muiden kanssa samaa mieltä, mutta kouluun palaaminen ahdistaa mua niin helvetisti, että en tiedä jaksanko sitä jatkuvaa piinaa ja kidutusta. Tuntuu, että kukaan ei oikein ymmärrä, kuinka vaikeaa mulle on mennä sinne. Se on yhtä taistelua joka päivä. 

Jos jätän koulun kesken, olisin kuitenkin ihan saatanan pettynyt itseeni. Siihen, että en pysty tai jaksa. Eikö mulla ole minkäänlaista itsekuria? En tiedä, mitä teen, jos keskeytän koulun. Haenko töitä? Pidennänkö sairauslomaa? Heittäydynkö taas yhteiskunnan elätettäväksi? Tämä kaikki ahdistaa mua niin paljon, että en tiedä, miten päin olisin.

Nyt mä sitten lopulta päädyinkin kirjoittamaan nämä elämäkriisi-ajatukset tänne. Ehkä se on ihan hyvä. Haluan silti pois täältä.  

how unfair can life be?

Otsikon kysymys on tänään pyörinyt mielessä. Aamulla (okei päivällä klo 13) heräsin äidin viestiin. Taas yksi läheinen on kuskattu sairaalaan. Ja todennäköisesti se on taas se sama vitun syöpä. Kuinka voikaan käydä tällainen epäonni, että kaksi läheistäni sairastuvat muutaman kuukauden sisään? En voi käsittää.

Just nyt mua ei huvittaisi elää. Haluaisin vaan olla, nukkua, tehdä ei-mitään. Kello on jo tiistain puolella, on itsenäisyyspäivä. Huomenna/tänään menemme miehen vanhemmille syömään. Voin jo päässäni kuulla sen hilpeän keskustelun, kun kysytään kuulumisia ja mulla ei ole kuin huonoja uutisia. Pelkään, että käyn itkemään siellä, vaikka ei se kai maailmanloppu olisi. 

Mä olen ennenkin menettänyt ihmisiä. Kuolemalle ja elämälle. Aina se sattuu, kun joku tärkeä vain lähtee. Varoittamatta. Kertomatta syytä. Mä itse haluaisin lähteä ilman kipuja, nopeasti. Olen monesti kirjoittanut itsemurhakirjeitä, vaikka en koskaan ole tosissani yrittänyt itseäni tappaa. En vain halua, että läheisilleni jäisi mitään epäselväksi. En halua heidän luulevan, että heissä olisi mitään vikaa - päinvastoin, hehän ovat syy, miksi olen täällä vielä. 

Joskus toivon, että joku löytäisi tämän blogin mun kuoltuani. Täällä on ne hyvät ja huonot jutut, kaikki tunteet. Haluaisin kirjoittaa tänne jokaiselle tärkeälle ihmiselle oman postauksen, mutta eivät sanat riitä kuvaamaan, mitä tunnen. 

Juuri nyt tahtoisin sanoa tälle läheiselleni, että mä lupaan olla hänen vierellään, vaikka en ole aiemmin kovin ollutkaan. En ole aiemmin liiaksi häntä käynyt tapaamassa, mutta nyt pistän omat pelkoni syrjään ja teen sen - olen läsnä. Tai ainakin yritän.

kaikki hyvin

Tällä hetkellä istun mun omassa kodissa sohvalla ja kuuntelen musiikkia. En mitään surullista, niin kuin yleensä kun tänne kirjoitan. Tällä hetkellä vaan teki mieli kirjoittaa jotain tajunnanvirtaa ja päästää ajatukset vapaaksi mun pään sisältä.

Heräsin tänään aika aikaisin, jo kahdeksalta, eli normaalia hyvin paljon aiemmin. Olin luvannut terapeutille, että voin mennä sinne jo 10:30, mutta aamulla herätessä se tuntui maailman suurimmalta virheeltä. Mä en yleensä muista mitään, mistä ollaan terapiassa puhuttu, eikä nytkään ole poikkeus. Tai joo, kerroin mun ajatuksia kuolemasta, mutta loppujenlopuksi lähdin sieltä hymy huulilla. Se terapeutti taitaa pitää mua ihan sekopäänä, kun pystyn tuollalailla vaan ihan ilmeettömänä puhumaan omista hautajaisistani, ehkä jopa välillä hymyillen. 

Tänään on tiedossa myöhemmin kaverin tapaamista ja sitten illanviettoa porukalla pelaten. Haluaisin jo mennä, mutta pitää vielä odottaa muutama tunti... Yksin ei oo enää niin paha olla täällä kotona, kun tietää, että ei kuitenkaan tarvitse mennä yksin nukkumaan. Koska se on se kaikista pahin juttu mulle. Mies tulee tänne yöksi, joten oon ihan hyvillä mielin täällä kotona sen kanssa. 

Sain jopa vähän siivottua täällä. Tai no, jos puhtaiden lakanoiden viikkaaminen ja vessanpöntön pesu lasketaan siivoamiseksi... Mutta ne asiat on vaan roikkunut tekemättöminä, niin ihan kiva, että ne on nyt hoidettu. Vielä pitäisi imuroida, mutta säästän sen sitten seuraavaan kertaan. Mulla on ihan liian huono imuri ja liian paljon neliöitä mun kämpässä, että jaksaisin nyt alkaa sitä tehdä.

Nyt mun täytyy kyllä jo lopetella ja lähteä bussipysäkille päin. Tänään on ollut ihan ok päivä. 

not good at all

En tiedä teenkö virheen taas tullessani tänne kirjoittamaan. Olisi ehkä parempi olla ajattelematta ikäviä asioita, mutta toisaalta tänne kirjoittaminen on mulle tietyllä tapaa terapeuttista. Yleensä kirjoitan tänne todella ikävään ja negatiiviseen sävyyn, ja vain huonoista oloista. Tiedän, että saatan tehdä vain hallaa itselleni märehtimällä ja piehtaroimalla itsesäälissä, mutta on vaan taas sellainen olo, että kaipaan sitä.

Ensimmäistä kertaa ikinä mulla tuli miehen vanhempien seurassa olo, että tekisi mieli kertoa heille mun sairaudesta. Olisin varmasti nyt tehnytkin, mutta paikalla oli myös muita vieraita, enkä kehdannut alkaa kertoa omaa sairauskertomustani siinä. Jotenkin musta vaan tuntuu, että heidän olisi hyvä tietää, ja nyt olisin valmis kertomaan. Miehen äiti sanoi niin lohduttavia sanoja tänään, ihan kuin mulle suoraan, vaikka puhuikin siskolleen. Ne sanat sai mut tajuamaan, että noi ihmiset ehkä voi ymmärtää mua.

Oon nyt ollut kolme päivää plus viikonlopun sairauslomalla. Saan koko ajan puhelimeen viestejä ensi viikon opetuksesta ja mulla on todella syyllinen olo. Sellainen, että munkin tulisi olla siellä, ja että teen jotain väärin. Mutta kai on vain todettava ja hyväksyttävä oman jaksamisensa rajallisuus ja se, että tämän asian kanssa ei kannata leikkiä. "Vaikea masennus ilman psykoottisia oireita" on nyt mun toinen nimeni ja mun täytyy vaan elää sen kanssa.

Mies lähtee matkalle torstai-iltana ja palaa vasta sunnuntaina. Mua ahdistaa ja pelottaa, kuinka tulen pärjäämään sen ajan. En uskalla olla yksin - en ainakaan tässä tilassa. Yhdeltä kaverilta ja siskolta olen jo kysynyt, voisinko heidän kanssaan viettää aikaa, mutta mikään ei ole varmaa. Kotikotiin meno ei ole vaihtoehto, koska siellä mä vasta sekoaisinkin. Mun on vaan niin vaikeaa olla yksin. Pelkään, että mulle sattuu jotain. Että itse satutan itseäni. En haluaisi ensi viikon koittavan ollenkaan. 

Ei tästä kirjoittamisestakaan oikein mitään tullut. Ajatuksia miljoona, enkä saa niistä mistään kunnolla kiinni. Haluaisin nukkumaan, mutta uni ei ole tulossa vielä moneen tuntiin - kiitos parin viime yön valvomisen. 

strength comes and strength goes

"Mitä jos mä kirjottaisin sulle sairauslomaa vuoden loppuun?" kysyi lääkärini tänään. Sisimmässäni halusin sitä enemmän kuin mitään, mutta muodon vuoksi esitin epäröivää. Oltiinhan me aikaisemminkin puhuttu loman mahdollisuudesta, mutta aina kuvittelin, että nyt puhutaan jostain viikon, maksimissaan kahden viikon lomasta. Nyt sitten tuli kerralla 1,5 kuukauden pläjäys. 

Vaikka olen helpottunut tästä lomasta, oon myös ihan helvetin pettynyt itseeni. Mä en jaksanutkaan, mä en pärjännytkään. Taas kävi näin. Mulle käy aina näin. Koitan kuitenkin asennoitua niin, että näin oli parasta. Koulu alkoi tuottaa mulle niin suurta stressiä ja ahdistusta, että näin on todellakin parempi. Nyt mulla on lääkärin sanojen mukaan "aikaa tutkia itseäni ja omia arvojani, ja kehittää mun identiteettiä". Kuulostaa vaikealta, mutta erittäin tärkeältä. Mä olen aivan hukassa - en tiedä kuka olen ja mitä haluan, koska musta tuntuu, että mä en oo kukaan ja en onnistu missään. 

Mulle on viime päivinä tuottanut suurta helpotusta tänne kirjoittaminen. Mutta nää samat asiat kun saisi vain paperille ja/tai sanottua ääneen esimerkiksi terapiassa. Musta tuntuu ja mua pelottaa, että kohta mennään alamäkeen ja rytinällä. Sunnuntain kohtauksen jälkeen olen vain odottanut seuraavaa, eikä se ole mitenkään mukava tunne.

Mä luin tänään mun aiemmin tänne kirjoittamia postauksia, joista suuren osan olin jo unohtanut. Mä olin unohtanut kuinka rikki olin palatessani Suomeen ja kuinka paljon kipuilin esimerkiksi ruokailun kanssa. Ei ehkä pitäisikään muistella niitä, koska sain taas päähäni alkaa tarkkailla syömisiäni. Ihme kyllä, vaikka paljon olinkin kirjoittanut viiltelemisestä, sitä mun ei tee mieli tehdä. Nyt mun tekee mieli ottaa yliannostus tai kävellä lähimmän auton alle. Jotain paljon pahempaa ja lopullisempaa, kuin viiltely. 

Mutta on tässä elämässä niitä valonpilkahduksiakin, nimittäin mun ystävät. Tutustuin tänään paremmin yhteen tyttöön, ja meillä oli todella hauskaa, vaikka vähän rankoista asioista puhuttiinkin. Mutta jotenkin tuntuu, että hänestä kyllä tulee vielä läheinen ystävä, koska niin hyvin tulimme juttuun ja ymmärsimme toisiamme. Lisäksi olen tänään jutellut monen muunkin kaverin kanssa ja tajunnut, että en mä hädän hetkellä joudu yksin olemaan. Aina on joku.

Nyt mun tekisi silti mieli itkeä. En tiedä itkisinkö onnesta vai pettymyksestä vai huolesta vai mistä, mutta kunnon itku voisi nyt saada mut rauhoittumaan. Tää postauskin on venynyt taas ihan liian pitkäksi. Ehkä siirryn seuraavaksi kirjoittamaan näitä asioita paperille.

kipeä mieli

Tänään juttelin hyvän ystäväni kanssa mun sairaudesta, terapiasta, lääkkeistä jne. On jotenkin niin helpottavaa, että on joku, jolle voi kertoa asioita - muukin siis kuin vanhemmat tai terapeutti. Mä nautin meidän pienestä glögihetkestä aivan valtavasti, vaikka aihe olikin vähän kurja.

Kurjasta puheenollen, mun olo sunnuntaiyön jälkeen ei ole juurikaan parantunut. Tänään pääsin sentään kouluun, mutta saatuani päivän tehtävän eteeni, meinasin purskahtaa itkuun. Koulu aiheuttaa mulle nyt ihan liikaa stressiä. Onneksi opettajan kanssa soviteltiin mulle vähän kevyempi ohjelma tälle viikolle, se vähän helpotti. Sain kuitenkin tehtävän aloitettua ja jollain tavalla purkkiin, huomenna vaan sitten editoin sen ja torstain voisin pitää vapaata. <3

Mä oon ruvennut vähän pelkäämään noita mun ahdistuskohtauksia. Etsin olostani pieniäkin merkkejä ahdistuksesta, joka sitten vaan pahentaa oloa. Tavallaan odotan kokoajan seuraavaa kohtausta, enkä saa edellistä pois mielestäni. Kun mietin sunnuntaiyön oloa, se tuntui todella tutulta ja jollain tavalla helpottavalta. Kaikki patoutuneet tunteet ja ajatukset pääsivät ulos, ja mun oli hetken helpompi hengittää, vaikka se paljon voimia vaatikin. 

Soitin eilen lääkärilleni erittäin sekavan puhelun, joka alkoi mun takeltelulta, kun en oikein saanut sanaa suustani. Huomenna tapaan hänet ja se tuntuu jotenkin lohdulliselta - en jää yksin. Lääkäri yritti tarjota Opamoxia, mutta haluaisin pysyä niistä mahdollisimman kaukana, kun kukaan ei pysty tällä hetkellä valvomaan mun niiden käyttöä. Pelkään, että otan niitä ilman pätevää syytä, jään koukkuun ja pian vetelen rauhoittavia, koska en pysty olemaan hetkeäkään ilman. En halua sitä.

Koitan sinnitellä huomisen ja sitten voin taas hetken hengähtää. Maanantaita kauhulla odottaen...

i thought i was going to die

Kirjoitin äsken pitkän tekstin, mutta pyyhin kaiken pois. Se ei tuntunut minun tekstiltäni. Mun piti vain tulla kertomaan viime yöstä, joka oli aika kauhea. 

Itkin niin paljon. Ajattelin, että mun kyyneleet loppuu jo, mutta aina vain kirposivat uudet kyyneleet silmiin. Mies halasi, silitti ja lohdutti parhaansa mukaan, mutta se ei auttanut. Ei tällä kertaa. Silloin mä halusin taas hakata itseäni, vetää pään täyteen tai tehdä jotain muuta, joka veisi ajatukset ikävistä asioista. 

Menin ulos tupakalle. Kylmä ilma iholla tuntui hyvältä ja rauhoittavalta. Poltettuani jäin vielä siihen istumaan kippuraan. Mua ei kiinnostanut, vaikka kaikki olisivat nähneet mut, mutta ei kukaan liikkunut siihen aikaan ohikulkevalla tiellä. Mun päässä oli ajatus kuolemasta jo aiemmin, mutta nyt se tuntui todella konkreettiselta. Ajattelin, että lähden vain kävelemään ja jäädytän itseni kuoliaaksi. "Siellä on aika kylmä," mies tuli sanomaan. Mä en saanut sanottua mitään, mutta mies sai mut kuitenkin tulemaan takaisin sisälle.

Etsin kaapista vanhat Ketipinorit. Otin kolme, vaikka teki mieli ottaa ne kaikki. Ja juoda päälle miehen viskit. Käperryin peiton alle miehen kainaloon ja toivoin, etten enää koskaan heräisi. 

i love you already

Tänään olen miettinyt, onko mun elämässä mitään järkeä? Miksi mä elän - itseäni vai muita varten? Olen koittanut saada päähäni asioita, jotka tekisivät musta merkityksellisen tähän maailmaan, mutta en oikein keksinyt mitään. Sitten muistin sen - musta tulee kuukauden päästä kummitäti!

En ole ikinä saanut tätä kunniaa olla kummitäti, joten kun kuulin sanat "haluaisitteko olla kummeja?", mun päässä vilisi ajatukset niin lujaa, etten saanut suustani sanaakaan hetkeen. Mulle tuli hirveän kuuma ja ehkä jopa vähän ahdistunut olo, mutta sanoin kuitenkin "olisihan se hienoa", ja näin lupauduin uuden tulokkaan kummiksi ihan huomaamattani.

Nyt kun mietin kummiutta ja sitä pientä lasta, tajusin, että siinäpä vasta onkin syytä elää. Haluan olla niin hyvä kummitäti, kuin vain suinkin pystyn. Tosiasia on se, että mua jännittää ihan hirveästi, mutta koska olen todella lapsirakas, uskon pystyväni siihen. Kotimatkalla mä olin asiasta jo niin innoissani, että kirjoitin jokaiselle lähimmälle kaverilleni ja perheenjäsenelle, että musta tulee kummitäti! 

En malta odottaa, että tämä pieni poika kasvaa ja pääsen kunnolla puuhastelemaan hänen kanssaan. Haluan kunnolla hemmotella ja hyysätä, mutta kuitenkin olla se vastuullinen aikuinen, joka aina auttaa. En millään jaksaisi odottaa joulukuuta ja ristiäisiä. Niin suuri kunnia ja vastuu tämä on. 

särkyneille on puhuttava hiljaa

Enkö ole tarpeeksi cool mahtuakseni porukkaan? Tätä olen miettinyt tänään. Tiedän, kuinka pahalta tuntuu, kun jätetään yksin. Kun ne ainoatkin kaverit kääntävät selkänsä ja jättävät. Koin sen saman tunteen taas tänään. Istuin yksin ruokalassa miettien, missä kaverini ovat, eivätkä he koskaan tulleet luokseni.

Luennolla istuin hiljaa. Ympärilläni ihmiset juttelivat ja välillä chattailivat keskenään - jättäen minut jälleen ulkopuolelle. Sen puolentoista tunnin jälkeen menin opettajalle sanomaan, että en vain pysty nyt jäämään, ja puhkesin itkuun. Kotimatkalla nieleskelin kyyneleitä ja mietin, mitä minua katsoneet ihmiset mahtoivat ajatella. 

Kotona kerroin toisille kavereilleni, mitä koulussa oli tapahtunut. Sain paljon tsemppiä ja sydänemojeita (jotka kyllä merkkasivat paljon, sitä en kiellä), mutta oloni oli silti niin kelvoton. Mä oon vaan niin paska, ettei kukaan halua viettää aikaansa mun kanssa. 

Kaikenkaikkiaan mulla on ollut todella raskas alkuviikko. Sunnuntaina itkin, että en halua kouluun, tiistaina jopa lintsasin aamupäivän opetuksen. Mua vaan ahdisti ja väsytti liikaa mennä. Kun tämä koulu alkoi, mulla oli todella toiveikas olo sen suhteen, että saisin paljon uusia kavereita. Puhdas pöytä ja uusi alku - saisin luoda juuri sellaisen kuvan itsestäni, kuin haluaisin. Paskanvitut. Oon ihan se sama luuseri, kuin aina ennenkin. Se, joka kaikin keinoin yrittää päästä porukkaan ja lopulta luovuttaa, kun ei tule hyväksytyksi. 

Nyt mun ei tee mieli viillellä. Se kävi mielessäni ajatuksena, jota en halunnut toteuttaa. Sen sijaan olisin halunnut lyödä itseäni ihan kunnolla. Hakata nyrkeillä jalkoihin ja päähän, mutta en tehnyt sitäkään. Mä en vaan jaksa. Itkin sängyssä ja mietin, että onko musta sittenkään mihinkään. Masennusjakso on selvästi taas palaamassa jokasyksyiseen tapaan, mutta kuinka mä tulen selviämään siitä tällä kertaa? Vai selviänkö ollenkaan?

days clean: 0 - vol. 2

Mä tein sen, mä vittu tein sen. Taas. Katsoin itseäni peilistä suoraan silmiin ja mietin tartunko terään vai en. Järki huusi "EI!!!", mutta tunnepuoli voitti jälleen. 

Ne ovat kuin pakkoajatuksia. En saa sitä pois mielestäni, kun ne kerran sinne pesiytyvät. Nyt se on tehty, ja nyt ei tarvitse taas vuoteen satuttaa itseään. Olispa se noin. Kunpa mä en enää IKINÄ joutuisi siihen tilanteeseen - kasvokkain oman itseni kanssa. 

Kerroin miehelle tilanteen. Sanoin, että haluan hänen tietävän, ennen kuin näkee. Olen siis käymässä lapsuudenkodissani, ja täällä vanhassa omassa huoneessani nämä ajatukset vain saavat mut valtaansa. Terapeutti on muhun varmaan ihan helvetin pettynyt, jos siis edes uskallan kertoa. Miten mä saatoin?

En edes ollut erityisen ahdistunut ennen tätä. Tai siis, eilen joo, mutta tänään. Olisi paljon helpompaa ymmärtää tekoni, jos olisin tehnyt sen eilen, kuin tänään kun kaikki on "ihan hyvin".

Mä osaan hymyillä ja nauraa, olla tai ainakin esittää onnellista. Mutta sisimmässäni mä olen tälläkin hetkellä ihan rikki ja hukassa. En tiedä kuka olen tai mitä haluan. Mua vaan vituttaa.

jonain päivänä, mä olen ehjä

Jonain päivänä, ilman sua.

Kun kuulin uutiset, olin kuin olisin kuullut jotain yhdentekevää. Kävelin kadulla ja olin tyyni. Lähestyessäni terapeutin vastaanottoa kyyneleet alkoivat kirvota silmiini. Pystyin kuitenkin pitämään itseni kasassa viidenteen kerrokseen ja terapeutin huoneeseen asti. Keuhkosyöpä. Paha sellainen. Silloin se iski. Piilotin kasvoni käsiini ja romahdin henkisesti. Kaikki tuli liian äkkiä, vaikka ei uutinen mikään yllätys ollut.

En kestä ajatusta hänen menettämisestä. Se olisi liikaa. On jo liikaa nähdä hänen kärsivän, mutta se olisi aivan liikaa. Sunnuntaina kuulin, että hän on vain istunut huoneessaan shokissa. "Pää hajoaa, jos en tee mitään," hän oli sanonut. Haluaisin olla enemmän läsnä, mutta en tiedä miten. On pelottavaa tavata sairas ihminen - mitä minun kuuluu sanoa vai olenko vain hiljaa?

Koulussa pääni lyö aivan tyhjää. Ajatus hänestä tulee ihan puskista ja uppoudun omiin ajatuksiini. Minulta on tänään monesti kysytty, kuinka viikonloppu sujui ja mitä kuuluu? "Ihan hyvää, ei tässä mitään..." on ollut minun vastaukseni ja se on ollut paskapuhetta. Mä olen taas hajoamassa, mutta eihän sitä muut saa tietää.

tää on vaan elämä ja se menee näin

Eilen tapasin entistä opettajaani. Sitä ihmistä, joka auttoi minut avun piiriin ja kuunteli, kun oli kaikista huonoin olla. Siitä on nyt kolme vuotta, ja vieläkin hän kuuntelee. Kerroin hänelle huolistani ja oli ihanaa, että hän osasi vastata järkevästi, eikä vain mutissut "niin" tai "joo". 

Kerron sen nyt täälläkin - läheinen ihminen on sairastunut. Keuhkoissa on jotain vakavaa, mutta vielä kukaan ei tiedä mitä. Perjantaina kaikki selviää. Odotan perjantaita, mutta samalla toivon, ettei se koskaan koittaisikaan. En halua kuulla totuutta, jos se musertaa minut. Kuitenkin vihaan tätä odottamista ja epätietoisuutta. Tapasin tämän ihmisen maanantaina ja oli hirveää nähdä, kuinka hän oli mieli maassa ja tutkimuksista uupunut. Jos vain voisin, ottaisin kaiken sen kivun ja pahan olon itselleni, vaikka minullakin niitä riittää. Sellainen minä vain olen, toisten auttaja ja urhautuva. Niin hyvässä kuin pahassa.

Jotenkin tuntuu niin turhalta olla allapäin, kun muillakin on paha olla. Jotenkin tuntuu, että täytyisi olla reipas ja jaksaa - nyt jos koskaan on pysyttävä vahvana. Pelkään läheiseni menettämistä niin paljon, että en tiedä, mitä teen kun (nimenomaan kun, se on aika varmasti edessä minun elämäni aikana) niin käy. Automaattinen reaktio on suru - ahdistus - viiltely - itsemurha-ajatukset (- niiden toteuttaminen?). 

Useana iltana mielessäni on käynyt itseni vahingoittaminen tavalla tai toisella. Välillä on oikein pideltävä itseäni, etten löisi jalkaan tai hakkaisi päätä seinään. Samalla pohdin, missä on lähimmät terävät esineet tai sytkäri. Olen varmasti aiemminkin sanonut, mutta tuntuu niin epäreilulta, että en saa vahingoittaa itseäni. Tuntuu, kuin sisälläni kasvaisi pato, joka räjähtää käsiin hetkenä minä hyvänsä.

Onneksi on tämä kirjoittaminen. Pitäisi varmaan kirjoittaa ihan paperillekin nämä ajatukset ja antaa sitten terapeutille. 

jos on sielu, se on levoton

Ei oo hyvä olla. Samaan aikaan haluan ja en halua. En osaa rauhoittua, koko ajan täytyy olla liikkeessä. Mun pakokeino pahasta olosta on mielen harhautus: näen kavereita, teen koulujuttuja tai vaan pyörin ympyrää. 

Mulla oli todella kiva viikonloppu täynnä tekemistä. Se oli hyvä, mutta ei kuitenkaan. Haluan olla aina jossain jonkun kanssa, ettei mulla olisi aikaa kohdata kipuja mun sisällä. Tukahdutan pahan olon, kunnes tulee hetki, jolloin en tee mitään ja silloin se kaikki ahdistus ja masennus iskee kovaa. Niin kävi nytkin. "Pakotin" miehen eilen lähtemään kaupungille, koska tiesin ahdistuvani jos emme lähde. Niinkuin sanoin, meillä oli kivaa, mutta nyt on taas iskenyt sunnuntai-illan ahdistus. 

Mulla on niin paljon rahahuolia, että pää hajoaa. Puhuin äidin kanssa puhelimessa ja helpotti kuulla, että apu on lähellä. Mutta silti mulla on niin luuseriolo, kun olen tietoisesti jättänyt yhden kuun vuokran maksamatta, että oon saanut silläkin rahalla vaan rellestää. Oon velkaa, en maksa ajoissa, multa peritään tukia takaisin. Mä kohta häviän tässä pelissä.

Mies tuli makaamaan mun viereen. En pysty kertomaan sille mun murheita, koska mua hävettää. Nolottaa sanoa, että olen jättänyt vuokrankin maksamatta. Ja hän kuitenkin antaa mun asua luonaan, maksaa osan ruuista ja auttaa aina. Mä en ansaitse mitään apua keneltäkään, mutta en mä ilmankaan pärjää. Paska minä.

i'll be okay, but not yet

Miten mulla menee? Mulla taitaa mennä ihan hyvin. Apua, kun tuo oli vaikea kirjoittaa ja vielä vaikeampi myöntää. Mutta se on totuus: mulla ei mene huonosti, joten kai kaikki on sitten ihan hyvin. 

Koulu alkoi ihan kivasti. Ensimmäiset päivät menivät luokassa/auditoriossa istuessa ja kuunnellessa ärsyttäviä alkulätinöitä. Sain ensimmäisenä päivänä jo kaverin ja tänään tutustuin vähän yhteen toiseenkin tyttöön. Jotenkin tuntuu, että mulla on ollut ihan mieletön onni matkassa näinä neljänä koulupäivänä. En oo joutunut oleen yksin, oon löytänyt paikkoihin ja oon onnistunut kaikissa tehtävissä. Pelottaa vaan, että se onni vielä kääntyy. Että jonain päivänä oonkin yksin, epäonnistunut ja eksyksissä.  Oon ehkä hieman taikauskoinen ajatellessani, ettei onnekkaista asioista saa puhua ääneen tai ne kääntyvät päälaelleen. 

Miksi mun on vaikea myöntää, että mulla menee hyvin? Ehkä siksi, että en ole tottunut tähän olotilaan. Mua pelottaa, että tämäkin olotila lähtee pois ja paha olo tulee valtaamaan tilaa oikein rytinällä. Mutta kai mun pitäisi vain oppia nauttimaan näistä hyvistäkin hetkistä, esimerkiksi tästä kun istun sängyllä teekuppi vieressäni tekemässä mulle mielekästä tekemistä, kirjoittamista. Terapeutin kanssa näen taas ensi perjantaina. En oikein tiedä, mitä sanoisin sille. Sanonko, että kaikki on hyvin, vai jatkanko kipeistä aiheista puhumista, niin kuin olisi ehkä tarkoitus. Mun tekisi niin kovasti mieli kaivaa edes jotain pahaa mieltä esiin, koska en mä halua olla onnellinen. Korjaan, en saa olla onnellinen. Mulla ei ole lupaa nauraa, hymyillä tai edes ajatella mitään positiivista, koska olen masentunut. 

Mun tekee joka päivä mieli viillellä, vaikka ei olisi mitään syytäkään. Haluan vain rikkoa ihon, vuodattaa verta ja tuntea sen ihanan kivun. Mutta en voi, en miehen luona. Jotenkin mua myös jännittää ajatus viiltelystä. Mitä jos viillän liian syvälle? Mitä jos kaikki meneekin pieleen? Olen kuitenkin ollut jo niin pitkään kuivilla siitä, että sellaista itsevarmuutta ei enää ole. Se on tietysti ehkä ihan hyvä juttu, koska AINA viiltelyssä on riskinsä. Se on vaarallista ja typerää, tiedän, mutta se on samalla niin kutkuttavan ihanaa ja sellainen "kielletty hedelmä". Joku joskus sanoi, että kun kerran aloittaa viiltelyn, sitä ei koskaan lopeta. Käsitin sen niin, että vaikka fyysisesti et enää itseäsi satuttaisi, voit kaivata ja unelmoida siitä ja ehkä keksiä uusia, "henkisiä" keinoja satuttaa itseäsi. 

anxiety higher than my self esteem

Ensi viikolla se alkaa. Koulu. Oon viimeksi ollut koulun penkkiä kuluttamassa noin kolme vuotta sitten, jos ei lasketa mun viime syksyn onnettomia avoimen yliopiston opiskeluja. Nyt on kyseessä kuitenkin vain yhden lukuvuoden rutistus, joka antaa mulle hyvät eväät, kun haen ensi keväänä uudelleen yliopistoon. Tuntuu jotenkin absurdilta ja uskomattomalta, että mut edes valittiin tähän kouluun. Ja se, että mä oikeasti olen taas opiskelija, en työtön tai sairauslomalla. 

Mua ahdistaa kouluun meno ihan helvetisti. Saanko kavereita? Pärjäänkö mä aineissa? Jaksanko käydä koulua? Kaikki tämä selviää vasta, kun olen ollut siellä. Haluaisin kuitenkin etukäteen jonkun varmistuksen siitä, että mä pärjään, saan kavereita ja jaksan. Haluaisin nähdä sen verran tulevaisuuteen. Mutta valitettavasti joudun vain odottamaan ja kohtaamaan asiat sitten kun ne tulevat vastaan. 

Terapiassa on mennyt taas ihan hyvin. Olen alkanut tehdä niin, että aina kun ahdistaa, mä kirjoitan ne ajatukset paperille ja seuraavalla kerralla annan terapeutille. Mulle on vaan niin paljon helpompaa kirjoittaa ne asiat ja siten myös muistan, mikä mua ahdisti ja kuinka paljon. Olen vähän sellainen, että jos mua ei ahdista sillä terapiahetkellä, en saa sanottua, että toissapäivänä ahdisti tämä ja tuo asia. Olen vain sellaisella "kaikki on hyvin"-asenteella. Ensimmäistä kertaa, kun vein terapeutille kirjoittamani paperin, hän sanoi yllättyneensä siitä, kuinka pahoin mä oikeasti voin. Aiemmin mua vähän jopa pelotti, että hän ei "usko" mun olevan masentunut tai ei näe terapiaa tarpeellisena. Viime kerralla hän kuitenkin sanoi ne maagiset sanat: "en mä kyllä yhtään ihmettele, miksi sun mieliala on välillä niin matala". 

Välillä mulle tulee olo, että en jaksa enää välittää. Lähinnä itsestäni. En käy suihkussa, pese hampaita tai tee juurikaan mitään. Oloni on niin turha ja mitätön, että en jaksa panostaa edes omaan hyvinvointiini. Mun itsetunto on poljettu taas ihan pohjalukemiin, ja mikä pahinta musta tuntuu, että se on tällä hetkellä eniten mun siskoni syytä. Hän on käyttäytynyt jo vuosia niin arvostelevasti ja moittien mun elämää ja valintoja kohtaan, että tunnen aina olevani väärässä. Hän kenties jollain tapaa haluaa "määräillä ja ohjailla" mun elämää, olenhan nuorin kaikista sisaruksista. Mulla olisi niin paljon sanottavaa tästä aiheesta, mutta tuntuu vaan pahalta puhua omasta siskosta niin ikävään sävyyn - olen tottunut olemaan väärässä ja se olo vain vahvistuu puhuessani tällaisia. Oon väärässä, vaikka mun olot on todellisia ja mulla on niihin oikeus. 

i wish i was dead

Haluan viiltää. Haluan niin paljon viiltää. Mua oikein ärsyttää, että en voi sitä tehdä, koska olen miehellä. Tekisi mieli myös ottaa taas lääkkeitä ja nukahtaa, nukkua yli 12 tuntia ja masentua siitä, että nukuin pitkälle päivään.

Just nyt mua vaan itkettää. Mua ärsyttää ihan helvetisti, että mä oon niin kiltti, mutta en saa takas mitään. Teen palveluksia ilman vastapalveluksia, oon saatanan antavainen ja ajattelen yleensä muita ennen itseäni. Ja mikä on kiitos tästä kaikesta? No se, että ei ole mitään kiitosta. Ja arvatkaa mikä on pahinta? Se, että yleensä nää kiittämättömät paskiaiset on niitä lähimpiä ihmisiä, joiden vuoksi voisin tehdä mitä vain, mutta olisi se pieni vastapalvelus (pyytämättä sellaista) ihan kiva. 

Mä vaan niin toivoisin, että mua ei ois koskaan ollutkaan. Haluan pois, kauas täältä. Johonkin paikkaan, missä tuntisin itseni arvokkaaksi ja tärkeäksi ihan vaan siksi, että olen olemassa. Nyt musta tuntuu että mun ihmisarvo on suoraan verrannollinen mun tekemiin palveluksiin, töihin ja muihin hyödyllisiin tekoihin. En mä oo mitään ilman muiden ihmisten "suosiota" ja hyväksyntää. Mua ei ole ilman muita.

Eilen olin jo perinteeksi muodostuneissa kesäjuhlissa. Jälkeenpäin katsoin siellä otettuja kuvia ja JOKAISESSA kuvassa näytin niin hirveän surulliselta ja masentuneelta. Mä oikein säikähdin, että noinko surkealta mä näytän siitä huolimatta, että koitan parhaani ja pinnistelen näyttääkseni onnelliselta tai edes suht. tyytyväiseltä. Tottahan se on, että eilen ei ollut mikään paras päivä mulle, mutta mua hävettää. Kaikki varmasti näkivät, että oon surullinen. En mä halua näyttää kaikille mun oikeeta tunnetilaa ja luonnetta. Haluan pitää yllä sitä kauan rakentamaani "kaikki on hyvin"-kulissia, mutta nyt se on taas näköjään sortumassa. On varmaan vaan ajan kysymys, koska löydän itseni osaston sängystä itkemästä.

en tiedä

Tekisi kauheasti mieli puhua jollekin, en vain tiedä kenelle. Haluaisin puhua sinulle, sinulle ja sinulle, mutta en kehtaa häiritä. Tuntuu, että musta on vain harmia ja vaivaa. Varmaan kaikki muutkin ovat jo heittäneet toivonsa mun suhteen, en mäkään jaksaisi kuunnella jonkun valitusta päivästä, viikosta, kuukaudesta ja vuodesta toiseen. Mutta kun mulla ei ole muitakaan. 

Sinä autoit mut alkuun, kun huomasin, ettei kaikki ole hyvin.

Sinä kuuntelit ja olit huolissasi, kun kerroin sairaudestani.

Sinä poimit mut pimeästä kuopasta ja pidät pinnalla edelleen.

Te kaikki kolme olette mulle mittaamattoman arvokkaita ja tärkeitä. Ilman teitä en ehkä olisi täällä enää. Mutta en mä haluaisikaan olla. Niin kauhealta kuin se kuulostaakin, joskus toivoisin, ettei teitä olisi ollenkaan. Toivon, etten olisi selvinnyt. En halua selvitä nytkään.

"olin niin epätoivoa täynnä

olin valmis luopumaan

seisoin risteyksessä

mietin onko minusta jatkamaan"

Mulla on taas niin paha olla. On ollut jo muutaman päivän. Pahinta on, että en tiedä, mistä se oikein johtuu. Itkettää vain kauheasti ja on tosi voimaton olo. 

Ensimmäiset pääsykokeet menivät penkin alle ja niin tulee menemään seuraavatkin viikon päästä. En ole jaksanut lukea, en edes avata yhtä pääsykoekirjoista. On niin paska ja riittämätön olo, että en halua edes yrittää - pakko vain on mennä ja pettyä itseensä. En malta odottaa kirjeitä, jotka kertovat minun reputtaneen kokeet. Tiedän niiden tulevan. On mulla plan B olemassa, mutta en tiedä jaksanko sitäkään. Syksyt on niin vaikeita aikoja ja jos mulla on jo nyt kesän kynnyksellä paska olo, kuinka paha se sitten syksyllä tulee olemaan?

Olin siskon luona tiistaina yötä. Laitoin viestiä, että nyt en pysty kuin itkemään hysteerisesti ja hän soitti ja kertoi tulevansa hakemaan. Onneksi tuli, sillä yksin en olisi pärjännyt ja mieskin oli menossa. Nyt mulla olisi kyllä mahdollisuus lähteä bussilla miehen luo, mutta ei se mitään muuttaisi - yhtä paha olo sielläkin olisi. Se paha olo vaan seuraa, minne ikinä menenkin.

Tänään terapeutti kertoi, että meille on mahdollisesti tulossa kahden-kolmen viikon tauko aika pian ja kesällä sitten lisää. Sairaustapauksen takia hän joutuu ehkä pitämään lomansa kahdessa erässä. En tiedä, miten jaksan odottaa seuraavaan kertaan, joka on mahdollisesti vasta kolmen viikon päästä... Mutta ehkä parempi, jos tulisi kaksi taukoa, kuin yksi yli kuukauden mittainen.

Silloin tiistaina mulla tuli kauhea ikävä äitiä ja isää. Ei varmaan muuten olisi tullut, mutta he ovat nyt ulkomailla matkoilla ja tuli vain kauhean orpo olo. Sellainen, että olisi halunnut vain käpertyä äidin syliin ja itkeä paha olo pois. Mä vaan pelkään pahinta mahdollista eli sairaalaa. En halua mennä, vaikka siitä apua voisi ollakin. Mutta en mä ole itseäni tappamassa, joten ei ne mua edes ottaisi sinne. Jollekin on vaan pakko nyt päästä puhumaan. Oli se ihan kuka tahansa.

even in a hundred years there will be tomorrow

Olin tänään pitkästä aikaa terapiassa. Aluksi tuntui jotenkin oudolta nähdä pitkästä aikaa (no okei, kahteen viikkoon), mutta samalla olin niin helpottunut, kun pääsin puhumaan mieltä painaneista asioista. Viime postauksen aiheesta en kyllä sanonut sanaakaan, vaikka alunperin piti, mutta miehen kanssa sovittiin, että annetaan asian olla ja olenkin koittanut olla miettimättä asiaa sen enempää.

Terapeutin kanssa puhuttiin tulevaisuudesta ja siitä, millainen mun olo oli, kun oon ollut huonoimmillani. Kerroin, että olin silloin todella epäsosiaalinen, vetäytyvä ja väsynyt. Ja itsetuhoinen. En tiedä miksi, mutta mua alkaa aina itkettää, kun muistelen niitä aikoja. Ehkä siksi, että ne ovat vielä arkoja ja käsittelemättömiä asioita, tai sitten siksi, että oon tullut niistä ajoista niin paljon eteenpäin, että tuntuu pahalta kuvitella olevansa samassa tilanteessa uudelleen. Noh, siellä mä sitten aloin itkeä, ensimmäistä kertaa ikinä tämän henkilön seurassa. Ehkä nyt me vasta ollaan päästy alkuun ja kiinni niihin mun kipeimpiin kohtiin.

Kerroin myös mun suhteesta perheeseeni. Vaikka perhe on mulle kaikki kaikessa ja maailman tärkein, en koe olevani niin arvostettu jäsen kuin muut perheessäni. "Oletko sä koskaan ollut siitä vihainen ja sanonut niille, miltä susta tuntuu?" terapeutti kysyi. En ole ikinä näyttänyt heille sitä, miten pahalta musta tuntuu. Olen ollut vihainen, pettynyt ja surullinen, mutta en mä näytä niitä tunteita oikein kenellekään. Mieluummin mä vain itken sängyssä peiton alla, kun näytän "heikkouttani".

Siskon kanssa viikko sitten juteltiin ja puhuttiin mun sairaudesta ym. ja hän totesi, että "sä kyllä olet meistä lapsista se kaikista herkin". Olen samaa mieltä - mä olen ihan helvetin herkkä ihminen. Mutta onko herkkä = heikko? Näin mä ainakin asian koen, mutta jotenkin tuntuu, että se olisi väärin. Muistan lukeneeni Raamatusta kohdan: "Juuri heikkona olen voimakas." Tämä kohta tuo mulle lohtua aina, kun koen olevani liian heikko.

it's not fair and it's really not ok

Me tanssittiin, pidettiin hauskaa. Juomaa virtasi ja molemmat huumaannuimme hetkestä. Hän piti kiinni kunnolla, vei niin hyvin tanssissa. Sitten tapahtui jotain, mikä muutti kaiken. Se katse, se merkitsevä katse. Hetken pelkäsin pahinta tapahtuvan, mutta onneksi hän perääntyi. Olin kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Ja ne kaikki kosketukset, kielletyt kosketukset. Ei ollut ensimmäinen kerta, kun hän teki niin, mutta ei varmasti myöskään viimeinen. Heitinkö minä vain bensaa liekkeihin?

Mahassani kasvaa perhosparvi, kun odotan sinua kotiin. Miten kertoisin tämän kaiken sinulle? Mitä hän oikein tarkoitti katsoessaan minua niin? Pelkään, että jotain tästä seuraa jotain pahaa, mutta toivon, että ymmärrät. Mitään ei tapahtunut, mutta samalla niin paljon. Hän on ystäväsi, saatte kyllä asiat selvitettyä - näin haluan ainakin uskoa. Teinkö virheen lähtiessäni hänen matkaansa, johon sinä minut lähetit? Mitä nyt tapahtuu?

lonely people are always up in the middle of the night

Just nyt mä istun mun sängyllä ja mietin. Tai oikeastaan koitan olla miettimättä. Nimittäin sitä, kuinka helvetin yksin mä jälleen kerran olen. Mua ärsyttää ja harmittaa yksi kaveri. Oltiin sovittu jo monta päivää sitten, että tänään hän tulisi vihdoin mun luo yöksi. No mitä hän tekee? Minun ensin kysyttyäni, että onko hän tulossa, ilmoittaa hän mulle, että ei ole varma tulostaan TAASKAAN. No pitihän se arvata. Tänään on joku tapahtuma klo 22 (eli juurikin näillä näppäimillä), johon hän oli kavereilleen luvannut mennä - sen jälkeen, kun oli luvannut tulla minun luokseni. Todella kiva. Musta jotenkin tuntuu, että luottamus tähän ihmiseen vaan varisee pois pikkuhiljaa. En oikeastaan edes ollut pahoillani aluksi siitä, kun hän ilmoitti tulonsa olevan epävarmaa, koska osasin varautuakin jo sellaiseen. Sanoin, ettei minua haittaa, jos hän tulee myöhään, mutta kieltämättä eniten harmittaa se, että en selvästikään ole hänelle kovin tärkeä tapaus.

Mä voin tuntea taas, kuinka kyyneleet kirpoaa mun silmiini. En haluaisi olla näin helvetin heikko ja luuseri - kuka nyt itkee yksin omassa kodissaan sitä, että joutuu olemaan yksin. By-vitun-hyy! Laitoin tänään entiselle hoitajallenikin sähköpostia, koska hän halusi kuulla kuulumisiani. Kerroin yksinäisyydestäni ja yksinolemisen vaikeudesta. Toivon, että häneltä tulisi jotain rohkaisevia sanoja ja vinkkejä, kuinka oppisin elämään myös yksin. 

Tällä hetkellä haluaisin mennä vain nukkumaan ja unohtaa kaiken paskan - eniten siis sen, kuinka kaverini kerta toisensa jälkeen peruu ja peruu. Mutta sitten haluan kuitenkin pitää pientä toivon kipinää yllä, jos hän kuitenkin tulisi. En vain ole ihan varma haluanko häntä enää tänne, mutta en myöskään kehtaa laittaa hänelle viestiä, että "älä tule". 

Tottakai mulla on niitäkin ystäviä, jotka eivät petä ja peru tulemisiaan, mutta just nyt sekään ei kauheasti helpota oloa. Tietysti ehtisin vielä lähteä poikaystävänkin luo, mutta niin kuin olen aiemminkin todennut: haluan oppia olemaan myös yksin. Mies tosin sanoi, että mun ei tarvitse missään nimessä "pakottaa" itseäni olemaan yksin, ja että saan olla hänen luonaan ihan yhtä paljon kuin ennenkin. Tuntuu hyvältä tietää, että jossain on koti, vaikka se ei ihan oikeasti olisikaan mun koti.

kun koti ei ole koti

Edellisessä postauksessa kerroinkin vähän mun fiiliksistä yksin asumisen suhteen. Mikään ei oikeastaan ole muuttunut. Mua vieläkin ahdistaa olla yksin. Toissailtana sain ihan kunnon itkuparkukohtauksen kun oli niin paska olla täällä. Ja lisäksi yksi kaverini perui (taas) tulonsa mun luo yökylään. Tiedättekö sen tunteen, kun sovitaan jotain ja olet tosi innoissaan, mutta sitten kaikki peruuntuu ja tulee sellanen fuckthisshit-olo kaikkea kohtaan. Sellanen hälläväliämieli. Sain kuitenkin purettua pahaa oloani viestittelemällä miehelle ja yhdelle ystävälleni. Menin nukkumaan ja kaikki oli aamulla taas hyvin.

Eilen illalla miehen kanssa käytiin vähän keskustelua siitä, kuinka mun on paha olla yksin kotona, ja kuinka musta tuntuu, että hän ei ole kovin innoissaan tulossa luokseni. Itkuksihan se meni ja lopulta rauhoituttuani mies ehdotti, jos mentäisiin yöksi mun luo (olin siis aiemmin ehdottanut tätä, mutta sain vastaukseksi jyrkän "ei":n). Puolenyön aikaan saavuttiin mun kotiin ja mulla oli ensimmäistä kertaa hyvä olla täällä. Oli ihanaa nukahtaa miehen viereen ja aamulla herätä samasta paikasta. Musta tuntuu, että nyt olen saanut niitä hyviäkin kokemuksia ja muistoja tänne - enää ei tunnu niin pahalta ajatukselta olla yksin.

Jutellessamme miehen kanssa hän sanoi, että mä voin ihan koska vain tulla hänen luokseen - vaikka joka yö, jos se helpottaa mun oloa. Hän myös painotti, että missään nimessä hänen tarkoituksensa ei ole ollut ajaa mua pois hänen luotaan eikä mun tarvitse "pakottaa" itseäni itsenäistymään ja olemaan yksin, jos se aiheuttaa mulle niin paljon mielipahaa. Noi sanat helpotti mun oloa niin paljon. Ihanaa tietää, että johonkin on aina tervetullut ja jossain on se mun turvapaikka, vaikka se nyt ei olekaan mun oma koti.

scared of being alone at night

Mä oon muuttanut omaan kotiin. Aloitetaan nyt vaikka siitä. Kolme päivää se vei, mutta nyt mulla on oma koti. Ja ei, emme ole eronneet miehen kanssa, mutta on munkin nyt kokeiltava siipiäni ja asuttava yksin vähän aikaa. Ehkä me vielä joskus muutetaan virallisesti saman katon alle, mutta sitä ennen mun on opittava asumaan yksinkin. Välimatkaa meillä on tällä hetkellä reilu 10 kilometriä. Autolla sen hurauttaa 20 minuutissa, bussilla menee reilu puoli tuntia. Toistaiseksi matka ei tunnu mahdottomalta.

Eilen illalla mulle tuli pitkästä aikaa kunnon ahdistus päälle. Oli jotenkin todella outo ja sekava olo. En tiennyt, mitä mun kuuluisi tehdä vai kuuluuko tehdä mitään? Tuntui vaikealta rauhoittua ja olla paikoillaan, kun koko päivän olin ollut kaupoilla tai laittanut kotia kuntoon. Sisko tuli illalla hetkeksi käymään ja se vähän helpotti, vaikka me ei juurikaan edes puhuttu tai tehty mitään. Oli vaan turvallisempaa, kun oli tuttu ihminen fyysisesti vierellä. Laitoin miehelle myöhemmin illalla viestiä ja kerroin tuntemuksistani - hänen mukaan ne olivat ihan normaaleja ja hänkin muistaa millaista oli muuttaa yksin ensimmäistä kertaa. 

Aamuisin ja päivisin mulla ei ole mitään ongelmaa olla yksin kodissani, mutta illan ja yön koittaessa tulee helposti itku. Sellainen läheisyydenkaipuu ja turvattomuuden tunne. Ei mua niinkään pelota, mutta käyn silti ennen nukkumaanmeno tarkistamassa, onko parvekkeen ovi ja ulko-ovi kiinni kunnolla. 

Kun on koko elämänsä tottunut siihen, että joku on aina tulossa kotiin tai on jo kotona, tällainen yksin asuminen on todella vierasta. Vaikka olisin miehen luona, olen aika paljon omissa oloissani ja eri huoneessa, mutta silti on kuitenkin joku, jolle voi milloin tahansa puhua, jota voi halata ja joka on turvana. Nyt joudun olemaan itse itselleni se turva ja seura. Toisinaan mun luona käy kavereita, mutta ymmärrän, että aina hekään eivät pääse luokseni pelastamaan mua tylsyydeltä. Tänään kävi onni, kun melkein naapurissa asuva vanha kaverini pääsi kylään. Ei oltukaan vähään aikaan nähty, mutta nyt nähdään varmasti useammin, kun kerran asutaan melkein vierekkäin.

Ehkä tämä alku on vain hankalaa ja kaikki muuttuu lopulta normaaliksi ja arkiseksi. Nyt tuntuu, kuin olisin vain pitkän ajan kylässä jonkun toisen luona. Ehkä mä jossain vaiheessa sisäistän, että tämä on mun koti.

my tired heart is beating so slow

Tänään olin lääkärin vastaanotolla ja siellä oli mun yllätyksekseni myös mun sosiaalityöntekijä. Juteltiin vähän tulevaisuudensuunnitelmista ja taloudellisesta pärjäämisestä. Käynnin lopuksi lääkäri totesi "hyvää jatkoa", mikä sai mut tajuamaan, että totta tosiaan tässä ollaan nyt isojen muutoksien äärellä. Olen yhtäaikaa peloissani ja innoissani muutosta. Se on aivan uuden elämän alku, mutta samalla yhden ajanjakson loppu. Olen koko ikäni asunut samalla paikkakunnalla, tottunut olemaan täällä. Mutta nyt kaikki muuttuu. Musta tulee kaupunkilainen. Siellä kaikki on varmaan paljon vaikeampaa ja monimutkaisempaa, kuin pienellä paikkakunnalla. Mutta enköhän mä siihenkin aikanaan totu.

Äsken raivasin vaatekaappia ja heittelin rankalla kädellä vaatteita ja muuta roinaa kirppari- ja roskissäkkeihin. Löysin vaikka mitä mielenkiintoista vanhasta elämästäni. Valokuvia, kortteja, päiväkirjoja, muistoja. Tuntuu jotenkin erityisen haikealta päästää irti vanhasta omasta huoneesta. Tuntuu pahalta "hyvästellä" koti, vaikka en mä täällä ole yli puoleen vuoteen asunutkaan muuten kuin päivän viikossa tai parissa. Tuntuu, kuin joku osa musta kuolisi. Se pieni lapsi, joka on saanut elää turvallisessa kodissa koko pienen ikänsä muuttaa nyt omaan kotiin. Vaikka olen haaveillut muutosta jo pidemmän aikaa, tuntuu tää nyt konkretisoituessaan niin pelottavalta ja suurelta.

Mutta olenhan mä helvetti soikoon muuttanut ulkomaillekin hetkeksi. Olen asunut täysin vieraassa maassa ja vieraassa kaupungissa, vaikkakin lyhyen aikaa. Uskon oppineeni siltä "matkalta" jotain hyvin tärkeää ja mittaamattoman arvokasta. Nämä opitut asiat varmasti puskevat pintaan, kun pitää alkaa pyörittää omaa kotia ja pitää itsestään kunnolla huolta.

Tällaisia ajatuksia tänään. Huomenna palaan miehen luo, enkä malttaisi odottaa sitä. Ei olla nyt nähty kunnolla pariin päivään ja ikävä alkaa olla kova. Tai ehkä se on enemmänkin sellaista haikeaa kaipausta. Onko niillä eroa? En tiedä, mutta nyt on mun aika mennä nukkumaan.

where do you go when you hide

Mies sanoi, että olen hänen mielestään piristynyt paljon lääkkeen lopetuksen jälkeen. Mä en itse oikein osaa arvioida onko näin, sillä tänäänkin nukuin ja pyörin sängyssä kahteen asti päivällä. Mutta ehkä muutos on tapahtunut niin pikkuhiljaa, etten itse sitä kovin helposti huomaakaan. Olenhan mä nyt paljon toimintakykyisempi, kuin esimerkiksi vuosi sitten, mutta en mä silti oikein tiedä missä mennään...

Psykoterapia alkaa parin viikon päästä ja odotan sitä kuin kuuta nousevaa. Kunhan terapia saadaan käyntiin, pystyn muuttamaan vakituisesti toiseen kaupunkiin (missä siis mieskin asuu). En millään malta odottaa, että pääsen kunnolla aloittamaan oman elämän. Kahden kodin välillä ramppaamistahan se tulee siis jatkossakin olemaan, mutta huomattavasti lyhyemmillä etäisyyksillä. Mun koko elämä kuitenkin on täällä, joten miksi en muuttaisi? Mua hieman kyllä jännittää siirto toiselle psykiatrian polille ja uudet hoitajat ja lääkärit, mutta en mä voi loputtomiinkaan tuolla jatkaa. Ja mulle on kyllä sanottu, että he hoitavat siirron ja ottavat yhteyttä tähän toiseen kaupunkiin jne., että mun ei tarvitsisi yksin pärjätä. 

Varasin myös ajan kuntosalille tutustumiskäynnille. En tiedä koska se tulee olemaan, mutta toivottavasti vaikkapa jo tällä viikolla. Jotenkin mulla on mennyt täysin hermot omaan ulkonäkööni ja tunnen jatkuvasti painetta laihduttaa. Ja onhan se nyt itsestäkin kiva, kun kaikki housut ei purista ja makkarat pursua. En siis ole millään tasolla ylipainoinen, mutta sanotaanko näin, että kiinteämpi ja pari kiloa kevyempikin voisin olla. Nyt mulla on sellainen olo, että voisin mennä vaikka useampanakin päivänä salille ryhmäliikuntatunneille, mutta rehellisesti mua vähän pelottaa, lähteekö tämäkin kuntoilu käsistä. Pari-kolme vuotta sittenhän mä kävin kerran viikossa jumpassa ja kotona rääkkäsin itseäni joka päivä. Kyllähän mä tuloksia sain aika nopeasti, kun mitään en kuitenkaan syönyt, mutta ei se tervettä ollut. Ja en tiedä, onko mulla kovin hyvät pohjat lähteä kuntosalille, jos ajatukseni on laihduttaa itseni samanlaiseksi luuviuluksi kuin silloin. Ja en mä edes kauheasti nauti itse urheilusta vaan siitä, että laihdun ja kun alan taas nähdä luuni paistavan. Syömishäiriömörkö siis nostaa taas päätään, mutta koska olen aivan tajuttoman innoissani kuntosaleilusta, en halua sitä itseltäni kieltääkään. Ja jos pysyisin tällä kertaa vielä terveen ihmisen mitoissa.

vaikka kulkisit varjojen puolta...

...susta enkelit pitävät huolta. Vai pitääkö? 

Mä taas kerään itelleni kaikkea tehtävää, mutta mitään en saa valmiiksi. Pitäisi lukea tenttiin ja pääsykokeisiin, kirjoittaa essee, ilmoittautua uudelleen työkkäriin ja sen semmoista. Tänään tein kyllä päätöksen, että koulu saa riittää tältä keväältä. Keskeytin meneillään olevan kurssin ja annoin itselleni luvan keskittyä vain omaan jaksamiseeni. Mutta vielä olisi tosiaan rutistettavana yksi tentti ja essee...

Oon ollut viime päivinä jotenkin todella herkillä. Ihan pikkujutut saa mut itkemään tai ainakin melkein, oli ne sitten iloisia tai surullisia asioita. Oon tällä hetkellä myös aivan totaalisen uupunut - en jaksaisi edes tätä postausta kirjoittaa. Ajattelin kuitenkin, että tää jotenkin helpottaisi mun oloa, mutta enpä tiedä.

Ei mulle oikein mitään muuta. Tai ainakaan nyt en jaksa kertoa enempää.

where have i gone?

Pakko tulla tänne avautumaan, kun muualle en uskalla. En halua sanoa asioita ääneen, koska en halua että niistä tulee totta. Tiedän tuon olevan väärä tapa ajatella, mutta se suojelkoon mua edes hetken. Jotenkin niin paljon paskaa vaan sisällä taas kertyneenä, että en saa mitään ulos. Niin, nyt sanon yhden asian "ääneen": mä olen taas viiltelykierteessä. Oi kyllä, viiltelin sunnuntaina ja keskiviikkona, ja nyt en malta odottaa ensi sunnuntaihin, kun saan painaa taas terän iholle ja antaa kauniiden veripisaroiden kirvota pintaan. En ole kertonut tästä sunnuntain viiltelystä kuin kolmelle ihmiselle, keskiviikkoisesta en kenellekään. Hoitajalle tai lääkärille en ole kertonut, pitäisi kyllä, mutta helpommin sanottu kuin tehty.

Kävin tänään elämäni ensimmäisessä työhaastattelussa. Tuntuu, että ryssin sen jännittämällä liikaa ja vastaamalla hölmösti. En edes tiedä haluanko töitä, mutta pakko mun on ainakin "näön vuoksi" hakea. Tekisi mieli sanoa kaikille, että mua on turha palkata, koska tuun kuitenkin oleen sairauslomalla ja poissa ja muutenkin paska. Mutta toistaiseksi oon näytellyt tervettä ja reipasta nuorta naista, joka jaksaa touhuta ja haluaa tehdä töitä. Mutta kun se ei ehkä ole ihan niinkään.

Mitähän vielä. Ahdistaa ihan niin kuin kaikkina muinakin päivinä, mutta sen maanaantaisen jälkeen ei ole tullut yhtä pahaa itkukohtausta. Mun tekisi mieli lukittautua huomiseksi neljän seinän sisään, unohtaa kaikki kurja ja vaan nukkua. Muutama tunti sitten otin 50 mg Ketipinoria saadakseni unen päästä kiinni, niin ei ahdistaisi ja nukuinkin pari tuntia oikein makoisasti, mutta ei ne lääkkeet niitä ongelmia poista... Mutta huomenna mun on pakko jaksaa taas olla iloinen ja aktiivinen. Onneksi asiaa auttaa ystäväni alkoholi. 

good friends are like stars...

...you don't always see them, but you know they're always there.

Olin tänään hyvän ystäväni luona. Pian me ollaan tunnettu kuusi vuotta, ja se on pitkä aika se. Ainakin tässä iässä. Paikalla oli myös toinen ystäväni, mutta meidän välit ovat menneet jotenkin oudoiksi. Hyvä että hän edes katsoi muhun, eikä kysynyt mitään kuulumisia tai sanonut mulle juuri mitään. En tiedä, mitä nyt on meneillään, mutta tunnistan olleeni lähes samanlaisessa tilanteessa vuonna 2011 keväällä mun ollessa vielä yläasteella. Silloinen paras ystäväni yhtäkkiä vain lakkasi puhumasta mulle - suuttui kenties jostakin asiasta, jota en vielä tänäkään päivänä tiedä. Mutta ei mun pitänyt kiristyneistä väleistämme tai entisistä ystävistäni puhua, vaan tästä yhdestä, kenen kotona olimme.

Toisen ystävän lähdettyä, mut valtasi suuri ahdistus, joka lopulta purkautui itkuna ja sekavana valituksena elämästä. Mutta samalla kun ahdisti, mulla oli hyvä olla. Makasimme ystäväni kanssa sängyllä vierekkäin ja vain itkettiin molemmat. Kerroin aikoinaan hänelle ensimmäisenä mun lääkkeiden kanssa pelleilemisestä ja nyt eilisistä viiltelyistä. Kerroin rahahuolistani, kavereista, miehestä, oikeastaan kaikesta mun elämässä. Hetken aikaa keräiltyäni itseäni aloin saada taas tästä maailmasta kiinni ja paha olo lakkasi. Tai ainakaan enää ei itkettänyt. Mutta äsken taas kyyneleet kohosivat silmiini, kun sain häneltä viestin, jossa hän toista kertaa tänään sanoi: "olet rakas". Ja mä uskon sitä: mä olen rakas jollekin.

Mulla on ollut tänään jotenkin todella turha ja ulkopuolinen olo. Ihan kaiken suhteen, ei vain näiden kahden ystäväni. Luin eilen lapsuudenkodissani ollessani päiväkirjaa, johon olin muutama viikko sitten kirjoittanut, että elämä ei tunnu enää elämisen arvoiselta. Valitettavasti olen edelleen sitä mieltä. Ainakin osittain. Mulla on elämässä paljon hyvää, mutta niin paljon myös paskaakin. Se hirveä masennusmörkö mun sisällä tuntuu imevän mut aika ajoin sisäänsä tuttuun ja turvalliseen syliin. Musta tuntuu, että mulla on liikaa paineita parantua. Hoitajakin aina kehuu, kuinka paljon oon edistynyt kahden vuoden takaisesta ja päässyt eroon viiltelystäkin. Mutta kun en ole. Tottakai jotain edistymistä on tapahtunut, mutta musta on vähän huolestuttavaa, että en pystynyt/halunnut kertoa hänelle enää viiltelystä - en eilisestä, enkä sitä edellisestä kerrasta. Alan taas kätkeä pahaa oloa sisälleni ja pyöritellä itsemurha-ajatuksia päässä ihan tosissani. Mutta ei musta siihen ole...

päivä vain ja hetki kerrallansa

Tänään ajattelin kirjoittaa aiheesta, josta en ole oikein koskaan puhunut "julkisesti". Se on nimittäin mun usko. Tässä kerron mun kokemuksista, uskosta Jumalaan ja vähän siihen liittyvistä ongelmistakin.

Mä oon aina elänyt uskovaisessa perheessä. Ei meillä mitenkään poikkeavaa ollut, mutta iltarukousta rukoiltiin yhdessä pitkään ja äidin kanssa kävin paljon kirkossa pienempänä. Olin riparilla kesällä 2010 ja siellä sain kokea Jumalan rakkautta ihan oikeasti. Tai niin ainakin luulen, sillä siellä oli hyvä olla ja koin saaneeni johdatusta mennessäni sinne. Usko vahvistui, ja muutaman vuoden sen jälkeen olin entistäkin aktiivisempi seurakuntanuori.

Muistaakseni lukion toisella luokalla usko alkoi kuitenkin vähän "kadota". En lukenut sanaa, en käynyt kirkossa, en rukoillut. Ajattelin, että Jumala varmasti hylkää mut, enkä koskaan pääse takaisin hänen yhteyteensä. Unohdin asian pitkäksi aikaa, mutta aina se usko on ollut siellä mun takaraivossa ja alitajunnassa. Koskaan en kieltänyt uskoani, mutta en mä kovin harrastakaan elämää elänyt. Nyt vasta ymmärrän kunnolla, ettei usko ja Jumalan armo ole mitenkään yhteydessä tekoihin - siihen, luetko Raamattua kolmesti päivässä ja muistatko lausua ruokarukouksen.

Miksi kerron tästä kaikesta nyt? Siksi, koska tulin juuri äsken kotiin tuomasmessusta, jossa koin tätä samaa rakkautta, kuin vuonna 2010. Olen mä tässä välilläkin kokenut Jumalan huolenpitoa ja rakkautta, mutta tänään erityisesti. Istuessani kirkonpenkissä laulaen lauluja armosta, rukouksesta ja ylistyksestä, mun silmäkulmat kostuivat ja sain kaikin voimin estellä, etten purskahtaisi itkuun. Siellä oli hyvä olla. Siellä mua ei ahdistanut, ei pelottanut, ei masentanut. En ajatellut olevani paska, tyhmä tai muuten vain alempiarvoinen, vaan täydellinen tällaisena, rakastettu ja arvokas.

Niin kuin varmasti moni muukin, mä usein löydän itseni ajattelemasta, että "jos Jumala on olemassa, miksi maailmassa on pahuutta?" En oikein vieläkään tiedä vastausta, mutta tiedän, että koska maailmassa on pahuutta, mä tarvitsen Jumalaa. Kerran ystävä sanoi mulle, että "Jumala ei anna kenellekään enempää, kuin he jaksavat kantaa" ja "tämän päivän kärsimyksillä voi olla jokin suurempi merkitys tulevaisuudessa". Näin mä haluan uskoa - mullakin on tarkoitus, vaikka olenkin vaikeasti sairas, yhteiskunnan taakka ja murheenkryyni läheisilleni. Joskus mä vielä voitan tämän kaiken...

Viimeisenä lauluna kirkossa laulettiin otsikossakin oleva kappale "päivä vain ja hetki kerrallansa". Sen viimeinen säkeistö osui ja upposi minuun niin, että mun on nyt laitettava se tähän:

Herra, hiljaa salli minun olla,

luottaa yksin lupaukseesi,

seistä aina sanan kalliolla,

etten tuhlaa lohdutustasi.

Anna ottaa isänkädestäsi

päivä vain ja hetki kerrallaan,

kunnes johdat minut kädelläsi

viimein onnen maahan ihanaan.

what doesn't kill you makes you wish you were dead

En tiedä miten nyt sanoisin tämän, mutta oon taas ihan umpikujassa. Tuntuu, että kaikki menee päin helvettiä - joko ihan oikeasti tai vain mun kuvitelmissa, jotka uskon todeksi. Sain hetki sitten lääkärin lausunnon, jossa luki diagnoosina vaikea-asteinen masennus psykoottisilla oireilla. Psykologikin oli mulle tehtyjen tutkimusten jälkeen sitä mieltä, että jotain psykoottisuutta mussa on. Saman diagnoosinhan mä sain jo pari vuotta sitten, mutta että oon samassa pisteessä vieläkin. En näe tai kuule harhoja, mutta mun ajattelu on hyvin poikkeavaa ja häiritsee mun mielenterveyttä. Ajatukset on ns. ääriajatuksia. Semmoisia, mitä suurimmalla osalla ei ole tai ainakaan näin vahvoina. Oon tunne-elämältäni myös jotenkin vammainen. En osaa/halua näyttää kauheasti tunteita juklkisesti - varsinkaan vihaa, mutta myös muita tunteita hillitsen pakonomaisesti. Ja se vaikuttaa mun jokapäiväiseen elämään ihan hirveästi. 

Mua melkein itkettää sanoa tämä, mutta musta elämä ei enää ole elämisen arvoista. Usein itken, tai ainakin kyynel vierähtää poskelle, kun puhun tai ajattelen itseni tappamista. Se on ehkä merkki siitä, etten sitä oikeasti pystyisi tekemään, mutta mulla on niitä ajatuksia päässä melkein jatkuvasti. Samoin viiltelyajatuksia. Mutta en ole tekemättä niitä itseni takia, ehei, vaan muiden takia. Mun sydän särkyy, kun ajattelen sitä tuskaa, minkä mahdollisesti voisin aiheuttaa miehelle ja perheenjäsenille. Kaveritkin varmasti järkyttyisivät. Mutta sekin mua ahdistaa, että en saa päättää päiviäni nyt, vaan mun on vain pakko kärsiä tässä maailmassa muiden takia. Joskus jopa toivon, että mulla ei olisi ketään, jotta voisin hyvällä omallatunnolla poistua täältä.

Mä en vaan halua elää enää. Jos kuolema ei ole vaihtoehto, vähintäänkin haluan hautautua sänkyyn, enkä ikinä poistua. Harmikseni tiedän senkin olevan mulle mahdotonta - kokeiltu on. Haluaisin jonkun taikalääkkeen, joka poistaisi mun pahan olon ja pahat ajatukset. En pysty edes kunnolla keskittymään mihinkään, kun päässä pyörii ajatukset kuolemasta, itseinhosta, viiltelystä ja muista negatiivisista asioista. Mä en jaksa.

If I die young, bury me in satin

Elossa ollaan, toistaiseksi. En kyllä tiedä haluaisinko olla. Tänään - äsken - tuntui taas siltä, että maailma romahtaa ja kuolen. Miehen kanssa pientä vääntöä ja väärinkäsityksiä, ystävien kanssa "ongelmaa" sekä sairasteleva lemmikki. Niin ja kaiken kukkuraksi rikoin tänään lasin tiskatessani. Saattaa kuulostaa pikkujutuilta ja täysin merkityksettömiltä, mutta kaiken tämän alle mä vaan muserruin ja itkin hysteerisesti ainakin puoli tuntia Miehen rauhoitellessa mua. Että mua hävettää olla tällainen taakka ja murhe muillekin. 

Luin tänään bussissa matkalla kouluun artikkelin suljetusta osastosta ja sen kauheudesta. En täysin allekirjoita sitä, koska mun kokemukset suljetuista on ollut pääsääntöisesti vain positiivisia. Eihän siellä nyt varmaan hauskaa ole kellään, mutta mua ei ainakaan oo kovin ihmisarvoja alentavasti kohdeltu tai heitelty seinille tai syljetty naamalle. Harmittaa, että nyt valtaosa suljettua kokemattomista perustaa ajatuksensa tämän yhden kirjoituksen pohjalle. Onhan se toki kurjaa, jos joutuu väärinkäsityksen takia "hullujenhuoneelle", eikä noin heppoisesti pitäisi edes lähetettä kirjoittaa, mutta toivon, että kaikki lukijat ymmärtävät tämän olleen vain yhden henkilön näkemys ja kokemus asiasta.

Oon myös taas vähän "unohdellut" ottaa lääkkeitä. Todellisuudessa mä kyllä muistan ne joka päivä, mutta itseäni pettäen ajattelen, että "ei nyt yksi päivä ilman lääkkeitä pahaa tee". Mutta sitten kun niitä päiviä kertyykin useita säännöllisesti, alkaa lääkepitoisuudet luonnollisesti laskea -> mieliala laskee ja tulee vieroitusoireita. Ahdistuskohtauksia mulla ei olekaan nyt pariin viikkoon ollut, ellei tuota tämänpäiväistä paskapäiväkaikkivituttaajameneeperseelleen-angstia lasketa. Oli mitä oli, mulla tuli hyyyvin itsetuhoinen olo. Aina kun kun on vähääkään paha mieli, alan ajatella kuolemaa ja keinoja vahingoittaa itseäni. Yritän pitää siitä kovasti kiinni, että en vahingoittaisi itseäni täällä Miehen luona. Tämä on mun turvapaikka, eikä ne asiat saa tulla tänne. Saatan toisaalta tänään tehdä poikkeuksen ja vetää muutaman "unilääkkeen" naamariin ihan vain oloa helpottamaan - en vahingoittamismielessä. 

Vein eilen hoitajalle pitkän listan asioista, jotka mua ahdistaa. Hän oli ylpeä musta, että olin saanut asiat järjestykseen paperille, jolloin ne on edes jossain järjestyksessä mun päässäkin. Tietenkään kaikkia ahdistusta aiheuttavia tekijöitä en vielä tunnista, mutta tää on varmaan ihan hyvä merkki jostain. Ja se myös, että sain oikeasti ne vietyä toisen ihmisen nähtäväksi ja arvioitavaksi. 

Siis, paskasti menee mutta menköön. Oon jo aika tottunut näihin mielialanvaihteluihin, mutta ei nämä ikinä kivalta tunnu. Oon myös alkanut epäillä taas, haluanko mä edes parantua... Tai haluanko mä sitä itseni vai muiden vuoksi?

Please tell mom this is not her fault

Nyt oon tavannut kahta terapeuttia. Mun onnekseni jo ensimmäinen tuntui hyvältä vaihtoehdolta. Tänpäiväinen taas ei. Eli olen päätökseni tehnyt ja nyt vain pistetään Kelaan tukihakemusta vetään. Päätöksen tultua (jos ja kun se on myönteinen) voin aloittaa terapian. Se tuntuu raskaalta - aloittaa kaikki alusta. Olen jo puolitoista vuotta tavannut yhtä ja samaa hoitajaa, joten uuteen ihmiseen vaihtaminen tuntuu aika pelottavalta. En kuitenkaan joudu luopumaan nykyisestä hoitajastani ja psykiatristani, mutta käynnit heillä harvenevat. Tulee ehkä jopa vähän ikävä? 

Toissapäiväinen ahdistuskohtaus vei kaikki mun voimat taas hetkeksi aikaa. Osaan kyllä feikata hymyn naamalleni ja se tulee jo melkein automaattisesti, kun tapaan uuden ihmisen (esimerkiksi terapeutin), mutta mä oon oikeesti ihan romuna. Tapasin eilen kavereita ja tänäänkin pitäisi. Mut mua ei vaan yhtään huvita eikä kiinnosta. En jaksa olla sosiaalinen ja reipas. Mutta tällaisina hetkinä sitä juuri kaikista eniten pitää vain nousta sängystä (missä nytkin makaan) ja lähteä ihmisten ilmoille. 

Mies on ottanut tosi hyvin tämän mun fiiliksen. Tai että se jaksaa tosi hyvin ja tsemppaa mua. Hän repii mut ylös sängystä aamuisin ja halaa pitkän päivän jälkeen. En mä ole ansainnut sellaista rakkautta ja huolenpitoa, mutta olen silti tosi kiitollinen hänelle. Mun ei tarvitse jaksaa yksin ja koittaa olla mitään muuta kuin oon, kun olen hänen kanssaan. Ja se on parasta maailmassa.

Päivä kerrallaan mä vaan yritän tarpoa tässä suossa. Maailma menee aina eteenpäin, vaikka mä pysähtyisinkin hetkeksi. Samalla se helpottaa, mutta ahdistaa. Joskus vaan toivoisin, että kaikki olisivat hetken hiljaa ja antaisivat mun olla, mutta se ei tee yhtään hyvää mulle. Tarvitsisin vähän lisää niitä ankkureita, jotka pitävät mut kiinni elämässä. 

it's all underneath

Kun puhutaan syömishäiriöstä, monelle tulee mieleen langanlaiha tyttö, joka näännyttää itseään ja paastoaa useita päiviä putkeen. Totuus on kuitenkin toinen. Ja vasta nyt mäkin oon sen ymmärtänyt ja jollain tapaa hyväksynytkin. Mullakin voi olla syömishäiriö, vaikka en olisi kokoa 0. Se koko sairaus on vaan pään sisällä. Se on ajatus, josta tulee tunne, joka puolestaan synnyttää teot. Kaikki on siitä yhdestä sairaasta ajatuksesta kiinni. Mulla se ajatus on myllertänyt päässä jo vuosia, mutta koskaan ei ole suoraan puhuttu syömishäiriöstä mun kohdalla, koska en ole sairaanloisen laiha - vaikka joskus sitä toivoisinkin olevani.

Mä oon alkanut jo vähän laihtua. Paino alkaa jo uudella numerolla ja toivon, että se luku vain pienenisi ja pienenisi. Ensi kuussa mulla on taas RT-tapaaminen, mutta olen ajatellut sen perumista. En mä halua mennä sinne, kun ei mulla ole just nyt voimia/motivaatiota "parantua". Se olisi vain molempien ajan tuhlaamista. 

Sen sijaan olen varannut jo kahdelle psykoterapeutille tutustumiskäyntiajan jo tälle viikolle. Olen ihan sairaan ylpeä itsestäni, sillä tämäkin projekti on ollut jo vuoden muhimassa mun päässä ja vasta nyt oon saanut pyöriä pyörimään. Toivon vaan että jompikumpi vaikuttaisi niin kivalta, että uskaltaisin aloittaa terapiatyöskentelyn. 

Semmoista mulle kuuluu. Laihduttamista ja siitä seuraavaa tunnemyrskyä, terapeutin etsintää ja ihan perus elämää. Ei kovin mahtavaa, mutta elämää kuitenkin. 

P.S. En ole viillellyt kertaakaan tänä vuonna. Woohoo.

fucked up

Lääkärikäynti. Puoli tuntia taas märehtemistä ja lääkkeiden venkslausta. Lisäksi tein jonkun murehtimiskyselyn, jonka mukaan on hyvin todennäköistä, että mulla on tämän masennuksen lisäksi yleistynyt ahdistuneisuushäiriö. Oli todella lohduttavaa kuulla, että siitä on kuulemma hyvin hankala päästä eroon... Mutta se kuitenkin puoltaa psykoterapian aloittamista. Nyt pitäisi vaan jaksaa aloittaa se terapeutin etsintä. 

Äsken laitoin Googlen laulamaan ja etsin tietoa yleistyneestä ahdistuneisuushäiriöstä. Tunnistin itseni huolestuttavan monen oireen kuvauksesta. Jostain kumman syystä tämä uusi "diagnoosi" sai mut murehtimaan vaan lisää. Tieto lisää tuskaa, right? Itkettää ja ahdistaa. Huolihetket ei taida nyt oikein pitää pintaansa, vaan olen huolissani all the fuckin time. 

Pitää odottaa vielä kolme päivää, että näen taas hoitajaani. Mun tekisi mieli puhua sille just nyt, mutta hän on lomalla, joten pakko vain odotella. Tuskin mun olo nyt ainakaan romahtaa viikonlopun aikana enempää kuin normaalisti. 

Pää tuntuu tällä hetkellä ihan jumalattoman raskaalta. Niin paljon ajatuksia ja pelkoja, murheita ja huolia. Koulun alku stressaa, työttömyys stressaa, elämä stressaa. Vielä vähän aikaa haluaisin vain maata peiton alla ja nukkua.

fat fat fat

Makaan sängyllä poikaystäväni luona. Koskakohan hän tulee kotiin? Oikeastaan pidän yksin olemisesta, silloin saa antaa aikaa omille ajatuksilleen. Hoitajani "määräsi" mulle huolihetken, jolloin saa ja pitää murehtia. Mutta huolihetken ulkopuolella kaikki ne pahat ja masentuneet ajatukset on pidettävä jossain kaukana tietoisesta ajattelusta. 

Nyt taitaa olla minun huolihetkeni. Olen koko päivän, kun olen täällä ollut, selannut netistä laihdutusvinkkejä ja kikkoja nopeaan painonpudotukseen. Mua ahdistaa olla näin painava, vaan silti tekee koko ajan mieli syödäsyödäsyödä. Tunnen oloni läskiksi porsaaksi. Kävin äsken pitkästä aikaa vaa'alla ja onnekseni paino ei ole joulunpyhien aikana noussut. Se on yhä pyöreät 60 kg. Siinä on vain ainakin 15 kg liikaa. Tiedän, että olen kasvamassa naiseksi ja naisilla kuuluu olla vähän enemmän rasvaa, ja että olen juurikin normaalipainossa, mutta mä en halua, että mun normaalipaino on näin paljon. Haluan pois pömpöttävän vatsan, jenkkakahvat, kaksoisleuan ja läskit reidet. Haluan olla keijukainen, jota jaksaa kantaa, kun mun voimat loppuu. 

Luin yhtä entisen bulimikon kirjoittamaa tekstiä ja huomasin, että joku muukin kärsii syömisen jälkeen pakottavasta tarpeesta oksentaa. Ja siis että oksennus vain tulee, vaikka ei edes yrittäisi sitä. Vaikka mullakin on aika paljon aikaa siitä, kun oksentelin säännöllisesti, yhä vain mun oksennusrefleksi on tosi herkässä. Kun oon syönyt ihan vaikka vähänkin vain, mulla meinaa tulla oksennus. Se ei ole kovin kiva tunne, mutta kai mun on vain kärsittävä bulimia-ajoista vieläkin. Toisinaan se tuntuu oudolla tavalta hyvältäkin, että oksennus tulee helposti. Ei ainakaan tarvitse kakoa ja odotella oksennusta kovin pitkään. Olen myös oppinut tekemään sen melko hiljaa ja huomaamattomasti. 

Oon ajatellut myös laksojen hankkimista. Kun ei tämä paino tahdo millään pudota, niin ehkä on otettava rajummat aseet käyttöön. Teen KAIKKENI, että mun paino lähtee putoamaan. Ja ei, en halua väkisin sairautta itselleni, mutta sairas mieli tekee sairaita asioita.