Edellisessä postauksessa kerroinkin vähän mun fiiliksistä yksin asumisen suhteen. Mikään ei oikeastaan ole muuttunut. Mua vieläkin ahdistaa olla yksin. Toissailtana sain ihan kunnon itkuparkukohtauksen kun oli niin paska olla täällä. Ja lisäksi yksi kaverini perui (taas) tulonsa mun luo yökylään. Tiedättekö sen tunteen, kun sovitaan jotain ja olet tosi innoissaan, mutta sitten kaikki peruuntuu ja tulee sellanen fuckthisshit-olo kaikkea kohtaan. Sellanen hälläväliämieli. Sain kuitenkin purettua pahaa oloani viestittelemällä miehelle ja yhdelle ystävälleni. Menin nukkumaan ja kaikki oli aamulla taas hyvin.
Eilen illalla miehen kanssa käytiin vähän keskustelua siitä, kuinka mun on paha olla yksin kotona, ja kuinka musta tuntuu, että hän ei ole kovin innoissaan tulossa luokseni. Itkuksihan se meni ja lopulta rauhoituttuani mies ehdotti, jos mentäisiin yöksi mun luo (olin siis aiemmin ehdottanut tätä, mutta sain vastaukseksi jyrkän "ei":n). Puolenyön aikaan saavuttiin mun kotiin ja mulla oli ensimmäistä kertaa hyvä olla täällä. Oli ihanaa nukahtaa miehen viereen ja aamulla herätä samasta paikasta. Musta tuntuu, että nyt olen saanut niitä hyviäkin kokemuksia ja muistoja tänne - enää ei tunnu niin pahalta ajatukselta olla yksin.
Jutellessamme miehen kanssa hän sanoi, että mä voin ihan koska vain tulla hänen luokseen - vaikka joka yö, jos se helpottaa mun oloa. Hän myös painotti, että missään nimessä hänen tarkoituksensa ei ole ollut ajaa mua pois hänen luotaan eikä mun tarvitse "pakottaa" itseäni itsenäistymään ja olemaan yksin, jos se aiheuttaa mulle niin paljon mielipahaa. Noi sanat helpotti mun oloa niin paljon. Ihanaa tietää, että johonkin on aina tervetullut ja jossain on se mun turvapaikka, vaikka se nyt ei olekaan mun oma koti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti