strength comes and strength goes

"Mitä jos mä kirjottaisin sulle sairauslomaa vuoden loppuun?" kysyi lääkärini tänään. Sisimmässäni halusin sitä enemmän kuin mitään, mutta muodon vuoksi esitin epäröivää. Oltiinhan me aikaisemminkin puhuttu loman mahdollisuudesta, mutta aina kuvittelin, että nyt puhutaan jostain viikon, maksimissaan kahden viikon lomasta. Nyt sitten tuli kerralla 1,5 kuukauden pläjäys. 

Vaikka olen helpottunut tästä lomasta, oon myös ihan helvetin pettynyt itseeni. Mä en jaksanutkaan, mä en pärjännytkään. Taas kävi näin. Mulle käy aina näin. Koitan kuitenkin asennoitua niin, että näin oli parasta. Koulu alkoi tuottaa mulle niin suurta stressiä ja ahdistusta, että näin on todellakin parempi. Nyt mulla on lääkärin sanojen mukaan "aikaa tutkia itseäni ja omia arvojani, ja kehittää mun identiteettiä". Kuulostaa vaikealta, mutta erittäin tärkeältä. Mä olen aivan hukassa - en tiedä kuka olen ja mitä haluan, koska musta tuntuu, että mä en oo kukaan ja en onnistu missään. 

Mulle on viime päivinä tuottanut suurta helpotusta tänne kirjoittaminen. Mutta nää samat asiat kun saisi vain paperille ja/tai sanottua ääneen esimerkiksi terapiassa. Musta tuntuu ja mua pelottaa, että kohta mennään alamäkeen ja rytinällä. Sunnuntain kohtauksen jälkeen olen vain odottanut seuraavaa, eikä se ole mitenkään mukava tunne.

Mä luin tänään mun aiemmin tänne kirjoittamia postauksia, joista suuren osan olin jo unohtanut. Mä olin unohtanut kuinka rikki olin palatessani Suomeen ja kuinka paljon kipuilin esimerkiksi ruokailun kanssa. Ei ehkä pitäisikään muistella niitä, koska sain taas päähäni alkaa tarkkailla syömisiäni. Ihme kyllä, vaikka paljon olinkin kirjoittanut viiltelemisestä, sitä mun ei tee mieli tehdä. Nyt mun tekee mieli ottaa yliannostus tai kävellä lähimmän auton alle. Jotain paljon pahempaa ja lopullisempaa, kuin viiltely. 

Mutta on tässä elämässä niitä valonpilkahduksiakin, nimittäin mun ystävät. Tutustuin tänään paremmin yhteen tyttöön, ja meillä oli todella hauskaa, vaikka vähän rankoista asioista puhuttiinkin. Mutta jotenkin tuntuu, että hänestä kyllä tulee vielä läheinen ystävä, koska niin hyvin tulimme juttuun ja ymmärsimme toisiamme. Lisäksi olen tänään jutellut monen muunkin kaverin kanssa ja tajunnut, että en mä hädän hetkellä joudu yksin olemaan. Aina on joku.

Nyt mun tekisi silti mieli itkeä. En tiedä itkisinkö onnesta vai pettymyksestä vai huolesta vai mistä, mutta kunnon itku voisi nyt saada mut rauhoittumaan. Tää postauskin on venynyt taas ihan liian pitkäksi. Ehkä siirryn seuraavaksi kirjoittamaan näitä asioita paperille.