Kurjasta puheenollen, mun olo sunnuntaiyön jälkeen ei ole juurikaan parantunut. Tänään pääsin sentään kouluun, mutta saatuani päivän tehtävän eteeni, meinasin purskahtaa itkuun. Koulu aiheuttaa mulle nyt ihan liikaa stressiä. Onneksi opettajan kanssa soviteltiin mulle vähän kevyempi ohjelma tälle viikolle, se vähän helpotti. Sain kuitenkin tehtävän aloitettua ja jollain tavalla purkkiin, huomenna vaan sitten editoin sen ja torstain voisin pitää vapaata. <3
Mä oon ruvennut vähän pelkäämään noita mun ahdistuskohtauksia. Etsin olostani pieniäkin merkkejä ahdistuksesta, joka sitten vaan pahentaa oloa. Tavallaan odotan kokoajan seuraavaa kohtausta, enkä saa edellistä pois mielestäni. Kun mietin sunnuntaiyön oloa, se tuntui todella tutulta ja jollain tavalla helpottavalta. Kaikki patoutuneet tunteet ja ajatukset pääsivät ulos, ja mun oli hetken helpompi hengittää, vaikka se paljon voimia vaatikin.
Soitin eilen lääkärilleni erittäin sekavan puhelun, joka alkoi mun takeltelulta, kun en oikein saanut sanaa suustani. Huomenna tapaan hänet ja se tuntuu jotenkin lohdulliselta - en jää yksin. Lääkäri yritti tarjota Opamoxia, mutta haluaisin pysyä niistä mahdollisimman kaukana, kun kukaan ei pysty tällä hetkellä valvomaan mun niiden käyttöä. Pelkään, että otan niitä ilman pätevää syytä, jään koukkuun ja pian vetelen rauhoittavia, koska en pysty olemaan hetkeäkään ilman. En halua sitä.
Koitan sinnitellä huomisen ja sitten voin taas hetken hengähtää. Maanantaita kauhulla odottaen...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti