Olin tänään hyvän ystäväni luona. Pian me ollaan tunnettu kuusi vuotta, ja se on pitkä aika se. Ainakin tässä iässä. Paikalla oli myös toinen ystäväni, mutta meidän välit ovat menneet jotenkin oudoiksi. Hyvä että hän edes katsoi muhun, eikä kysynyt mitään kuulumisia tai sanonut mulle juuri mitään. En tiedä, mitä nyt on meneillään, mutta tunnistan olleeni lähes samanlaisessa tilanteessa vuonna 2011 keväällä mun ollessa vielä yläasteella. Silloinen paras ystäväni yhtäkkiä vain lakkasi puhumasta mulle - suuttui kenties jostakin asiasta, jota en vielä tänäkään päivänä tiedä. Mutta ei mun pitänyt kiristyneistä väleistämme tai entisistä ystävistäni puhua, vaan tästä yhdestä, kenen kotona olimme.
Toisen ystävän lähdettyä, mut valtasi suuri ahdistus, joka lopulta purkautui itkuna ja sekavana valituksena elämästä. Mutta samalla kun ahdisti, mulla oli hyvä olla. Makasimme ystäväni kanssa sängyllä vierekkäin ja vain itkettiin molemmat. Kerroin aikoinaan hänelle ensimmäisenä mun lääkkeiden kanssa pelleilemisestä ja nyt eilisistä viiltelyistä. Kerroin rahahuolistani, kavereista, miehestä, oikeastaan kaikesta mun elämässä. Hetken aikaa keräiltyäni itseäni aloin saada taas tästä maailmasta kiinni ja paha olo lakkasi. Tai ainakaan enää ei itkettänyt. Mutta äsken taas kyyneleet kohosivat silmiini, kun sain häneltä viestin, jossa hän toista kertaa tänään sanoi: "olet rakas". Ja mä uskon sitä: mä olen rakas jollekin.
Mulla on ollut tänään jotenkin todella turha ja ulkopuolinen olo. Ihan kaiken suhteen, ei vain näiden kahden ystäväni. Luin eilen lapsuudenkodissani ollessani päiväkirjaa, johon olin muutama viikko sitten kirjoittanut, että elämä ei tunnu enää elämisen arvoiselta. Valitettavasti olen edelleen sitä mieltä. Ainakin osittain. Mulla on elämässä paljon hyvää, mutta niin paljon myös paskaakin. Se hirveä masennusmörkö mun sisällä tuntuu imevän mut aika ajoin sisäänsä tuttuun ja turvalliseen syliin. Musta tuntuu, että mulla on liikaa paineita parantua. Hoitajakin aina kehuu, kuinka paljon oon edistynyt kahden vuoden takaisesta ja päässyt eroon viiltelystäkin. Mutta kun en ole. Tottakai jotain edistymistä on tapahtunut, mutta musta on vähän huolestuttavaa, että en pystynyt/halunnut kertoa hänelle enää viiltelystä - en eilisestä, enkä sitä edellisestä kerrasta. Alan taas kätkeä pahaa oloa sisälleni ja pyöritellä itsemurha-ajatuksia päässä ihan tosissani. Mutta ei musta siihen ole...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti