If I die young, bury me in satin

Elossa ollaan, toistaiseksi. En kyllä tiedä haluaisinko olla. Tänään - äsken - tuntui taas siltä, että maailma romahtaa ja kuolen. Miehen kanssa pientä vääntöä ja väärinkäsityksiä, ystävien kanssa "ongelmaa" sekä sairasteleva lemmikki. Niin ja kaiken kukkuraksi rikoin tänään lasin tiskatessani. Saattaa kuulostaa pikkujutuilta ja täysin merkityksettömiltä, mutta kaiken tämän alle mä vaan muserruin ja itkin hysteerisesti ainakin puoli tuntia Miehen rauhoitellessa mua. Että mua hävettää olla tällainen taakka ja murhe muillekin. 

Luin tänään bussissa matkalla kouluun artikkelin suljetusta osastosta ja sen kauheudesta. En täysin allekirjoita sitä, koska mun kokemukset suljetuista on ollut pääsääntöisesti vain positiivisia. Eihän siellä nyt varmaan hauskaa ole kellään, mutta mua ei ainakaan oo kovin ihmisarvoja alentavasti kohdeltu tai heitelty seinille tai syljetty naamalle. Harmittaa, että nyt valtaosa suljettua kokemattomista perustaa ajatuksensa tämän yhden kirjoituksen pohjalle. Onhan se toki kurjaa, jos joutuu väärinkäsityksen takia "hullujenhuoneelle", eikä noin heppoisesti pitäisi edes lähetettä kirjoittaa, mutta toivon, että kaikki lukijat ymmärtävät tämän olleen vain yhden henkilön näkemys ja kokemus asiasta.

Oon myös taas vähän "unohdellut" ottaa lääkkeitä. Todellisuudessa mä kyllä muistan ne joka päivä, mutta itseäni pettäen ajattelen, että "ei nyt yksi päivä ilman lääkkeitä pahaa tee". Mutta sitten kun niitä päiviä kertyykin useita säännöllisesti, alkaa lääkepitoisuudet luonnollisesti laskea -> mieliala laskee ja tulee vieroitusoireita. Ahdistuskohtauksia mulla ei olekaan nyt pariin viikkoon ollut, ellei tuota tämänpäiväistä paskapäiväkaikkivituttaajameneeperseelleen-angstia lasketa. Oli mitä oli, mulla tuli hyyyvin itsetuhoinen olo. Aina kun kun on vähääkään paha mieli, alan ajatella kuolemaa ja keinoja vahingoittaa itseäni. Yritän pitää siitä kovasti kiinni, että en vahingoittaisi itseäni täällä Miehen luona. Tämä on mun turvapaikka, eikä ne asiat saa tulla tänne. Saatan toisaalta tänään tehdä poikkeuksen ja vetää muutaman "unilääkkeen" naamariin ihan vain oloa helpottamaan - en vahingoittamismielessä. 

Vein eilen hoitajalle pitkän listan asioista, jotka mua ahdistaa. Hän oli ylpeä musta, että olin saanut asiat järjestykseen paperille, jolloin ne on edes jossain järjestyksessä mun päässäkin. Tietenkään kaikkia ahdistusta aiheuttavia tekijöitä en vielä tunnista, mutta tää on varmaan ihan hyvä merkki jostain. Ja se myös, että sain oikeasti ne vietyä toisen ihmisen nähtäväksi ja arvioitavaksi. 

Siis, paskasti menee mutta menköön. Oon jo aika tottunut näihin mielialanvaihteluihin, mutta ei nämä ikinä kivalta tunnu. Oon myös alkanut epäillä taas, haluanko mä edes parantua... Tai haluanko mä sitä itseni vai muiden vuoksi?