Please tell mom this is not her fault

Nyt oon tavannut kahta terapeuttia. Mun onnekseni jo ensimmäinen tuntui hyvältä vaihtoehdolta. Tänpäiväinen taas ei. Eli olen päätökseni tehnyt ja nyt vain pistetään Kelaan tukihakemusta vetään. Päätöksen tultua (jos ja kun se on myönteinen) voin aloittaa terapian. Se tuntuu raskaalta - aloittaa kaikki alusta. Olen jo puolitoista vuotta tavannut yhtä ja samaa hoitajaa, joten uuteen ihmiseen vaihtaminen tuntuu aika pelottavalta. En kuitenkaan joudu luopumaan nykyisestä hoitajastani ja psykiatristani, mutta käynnit heillä harvenevat. Tulee ehkä jopa vähän ikävä? 

Toissapäiväinen ahdistuskohtaus vei kaikki mun voimat taas hetkeksi aikaa. Osaan kyllä feikata hymyn naamalleni ja se tulee jo melkein automaattisesti, kun tapaan uuden ihmisen (esimerkiksi terapeutin), mutta mä oon oikeesti ihan romuna. Tapasin eilen kavereita ja tänäänkin pitäisi. Mut mua ei vaan yhtään huvita eikä kiinnosta. En jaksa olla sosiaalinen ja reipas. Mutta tällaisina hetkinä sitä juuri kaikista eniten pitää vain nousta sängystä (missä nytkin makaan) ja lähteä ihmisten ilmoille. 

Mies on ottanut tosi hyvin tämän mun fiiliksen. Tai että se jaksaa tosi hyvin ja tsemppaa mua. Hän repii mut ylös sängystä aamuisin ja halaa pitkän päivän jälkeen. En mä ole ansainnut sellaista rakkautta ja huolenpitoa, mutta olen silti tosi kiitollinen hänelle. Mun ei tarvitse jaksaa yksin ja koittaa olla mitään muuta kuin oon, kun olen hänen kanssaan. Ja se on parasta maailmassa.

Päivä kerrallaan mä vaan yritän tarpoa tässä suossa. Maailma menee aina eteenpäin, vaikka mä pysähtyisinkin hetkeksi. Samalla se helpottaa, mutta ahdistaa. Joskus vaan toivoisin, että kaikki olisivat hetken hiljaa ja antaisivat mun olla, mutta se ei tee yhtään hyvää mulle. Tarvitsisin vähän lisää niitä ankkureita, jotka pitävät mut kiinni elämässä.