anxiety higher than my self esteem

Ensi viikolla se alkaa. Koulu. Oon viimeksi ollut koulun penkkiä kuluttamassa noin kolme vuotta sitten, jos ei lasketa mun viime syksyn onnettomia avoimen yliopiston opiskeluja. Nyt on kyseessä kuitenkin vain yhden lukuvuoden rutistus, joka antaa mulle hyvät eväät, kun haen ensi keväänä uudelleen yliopistoon. Tuntuu jotenkin absurdilta ja uskomattomalta, että mut edes valittiin tähän kouluun. Ja se, että mä oikeasti olen taas opiskelija, en työtön tai sairauslomalla. 

Mua ahdistaa kouluun meno ihan helvetisti. Saanko kavereita? Pärjäänkö mä aineissa? Jaksanko käydä koulua? Kaikki tämä selviää vasta, kun olen ollut siellä. Haluaisin kuitenkin etukäteen jonkun varmistuksen siitä, että mä pärjään, saan kavereita ja jaksan. Haluaisin nähdä sen verran tulevaisuuteen. Mutta valitettavasti joudun vain odottamaan ja kohtaamaan asiat sitten kun ne tulevat vastaan. 

Terapiassa on mennyt taas ihan hyvin. Olen alkanut tehdä niin, että aina kun ahdistaa, mä kirjoitan ne ajatukset paperille ja seuraavalla kerralla annan terapeutille. Mulle on vaan niin paljon helpompaa kirjoittaa ne asiat ja siten myös muistan, mikä mua ahdisti ja kuinka paljon. Olen vähän sellainen, että jos mua ei ahdista sillä terapiahetkellä, en saa sanottua, että toissapäivänä ahdisti tämä ja tuo asia. Olen vain sellaisella "kaikki on hyvin"-asenteella. Ensimmäistä kertaa, kun vein terapeutille kirjoittamani paperin, hän sanoi yllättyneensä siitä, kuinka pahoin mä oikeasti voin. Aiemmin mua vähän jopa pelotti, että hän ei "usko" mun olevan masentunut tai ei näe terapiaa tarpeellisena. Viime kerralla hän kuitenkin sanoi ne maagiset sanat: "en mä kyllä yhtään ihmettele, miksi sun mieliala on välillä niin matala". 

Välillä mulle tulee olo, että en jaksa enää välittää. Lähinnä itsestäni. En käy suihkussa, pese hampaita tai tee juurikaan mitään. Oloni on niin turha ja mitätön, että en jaksa panostaa edes omaan hyvinvointiini. Mun itsetunto on poljettu taas ihan pohjalukemiin, ja mikä pahinta musta tuntuu, että se on tällä hetkellä eniten mun siskoni syytä. Hän on käyttäytynyt jo vuosia niin arvostelevasti ja moittien mun elämää ja valintoja kohtaan, että tunnen aina olevani väärässä. Hän kenties jollain tapaa haluaa "määräillä ja ohjailla" mun elämää, olenhan nuorin kaikista sisaruksista. Mulla olisi niin paljon sanottavaa tästä aiheesta, mutta tuntuu vaan pahalta puhua omasta siskosta niin ikävään sävyyn - olen tottunut olemaan väärässä ja se olo vain vahvistuu puhuessani tällaisia. Oon väärässä, vaikka mun olot on todellisia ja mulla on niihin oikeus.