Koulu alkoi ihan kivasti. Ensimmäiset päivät menivät luokassa/auditoriossa istuessa ja kuunnellessa ärsyttäviä alkulätinöitä. Sain ensimmäisenä päivänä jo kaverin ja tänään tutustuin vähän yhteen toiseenkin tyttöön. Jotenkin tuntuu, että mulla on ollut ihan mieletön onni matkassa näinä neljänä koulupäivänä. En oo joutunut oleen yksin, oon löytänyt paikkoihin ja oon onnistunut kaikissa tehtävissä. Pelottaa vaan, että se onni vielä kääntyy. Että jonain päivänä oonkin yksin, epäonnistunut ja eksyksissä. Oon ehkä hieman taikauskoinen ajatellessani, ettei onnekkaista asioista saa puhua ääneen tai ne kääntyvät päälaelleen.
Miksi mun on vaikea myöntää, että mulla menee hyvin? Ehkä siksi, että en ole tottunut tähän olotilaan. Mua pelottaa, että tämäkin olotila lähtee pois ja paha olo tulee valtaamaan tilaa oikein rytinällä. Mutta kai mun pitäisi vain oppia nauttimaan näistä hyvistäkin hetkistä, esimerkiksi tästä kun istun sängyllä teekuppi vieressäni tekemässä mulle mielekästä tekemistä, kirjoittamista. Terapeutin kanssa näen taas ensi perjantaina. En oikein tiedä, mitä sanoisin sille. Sanonko, että kaikki on hyvin, vai jatkanko kipeistä aiheista puhumista, niin kuin olisi ehkä tarkoitus. Mun tekisi niin kovasti mieli kaivaa edes jotain pahaa mieltä esiin, koska en mä halua olla onnellinen. Korjaan, en saa olla onnellinen. Mulla ei ole lupaa nauraa, hymyillä tai edes ajatella mitään positiivista, koska olen masentunut.
Mun tekee joka päivä mieli viillellä, vaikka ei olisi mitään syytäkään. Haluan vain rikkoa ihon, vuodattaa verta ja tuntea sen ihanan kivun. Mutta en voi, en miehen luona. Jotenkin mua myös jännittää ajatus viiltelystä. Mitä jos viillän liian syvälle? Mitä jos kaikki meneekin pieleen? Olen kuitenkin ollut jo niin pitkään kuivilla siitä, että sellaista itsevarmuutta ei enää ole. Se on tietysti ehkä ihan hyvä juttu, koska AINA viiltelyssä on riskinsä. Se on vaarallista ja typerää, tiedän, mutta se on samalla niin kutkuttavan ihanaa ja sellainen "kielletty hedelmä". Joku joskus sanoi, että kun kerran aloittaa viiltelyn, sitä ei koskaan lopeta. Käsitin sen niin, että vaikka fyysisesti et enää itseäsi satuttaisi, voit kaivata ja unelmoida siitä ja ehkä keksiä uusia, "henkisiä" keinoja satuttaa itseäsi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti