tää on vaan elämä ja se menee näin

Eilen tapasin entistä opettajaani. Sitä ihmistä, joka auttoi minut avun piiriin ja kuunteli, kun oli kaikista huonoin olla. Siitä on nyt kolme vuotta, ja vieläkin hän kuuntelee. Kerroin hänelle huolistani ja oli ihanaa, että hän osasi vastata järkevästi, eikä vain mutissut "niin" tai "joo". 

Kerron sen nyt täälläkin - läheinen ihminen on sairastunut. Keuhkoissa on jotain vakavaa, mutta vielä kukaan ei tiedä mitä. Perjantaina kaikki selviää. Odotan perjantaita, mutta samalla toivon, ettei se koskaan koittaisikaan. En halua kuulla totuutta, jos se musertaa minut. Kuitenkin vihaan tätä odottamista ja epätietoisuutta. Tapasin tämän ihmisen maanantaina ja oli hirveää nähdä, kuinka hän oli mieli maassa ja tutkimuksista uupunut. Jos vain voisin, ottaisin kaiken sen kivun ja pahan olon itselleni, vaikka minullakin niitä riittää. Sellainen minä vain olen, toisten auttaja ja urhautuva. Niin hyvässä kuin pahassa.

Jotenkin tuntuu niin turhalta olla allapäin, kun muillakin on paha olla. Jotenkin tuntuu, että täytyisi olla reipas ja jaksaa - nyt jos koskaan on pysyttävä vahvana. Pelkään läheiseni menettämistä niin paljon, että en tiedä, mitä teen kun (nimenomaan kun, se on aika varmasti edessä minun elämäni aikana) niin käy. Automaattinen reaktio on suru - ahdistus - viiltely - itsemurha-ajatukset (- niiden toteuttaminen?). 

Useana iltana mielessäni on käynyt itseni vahingoittaminen tavalla tai toisella. Välillä on oikein pideltävä itseäni, etten löisi jalkaan tai hakkaisi päätä seinään. Samalla pohdin, missä on lähimmät terävät esineet tai sytkäri. Olen varmasti aiemminkin sanonut, mutta tuntuu niin epäreilulta, että en saa vahingoittaa itseäni. Tuntuu, kuin sisälläni kasvaisi pato, joka räjähtää käsiin hetkenä minä hyvänsä.

Onneksi on tämä kirjoittaminen. Pitäisi varmaan kirjoittaa ihan paperillekin nämä ajatukset ja antaa sitten terapeutille.