Kun kuulin uutiset, olin kuin olisin kuullut jotain yhdentekevää. Kävelin kadulla ja olin tyyni. Lähestyessäni terapeutin vastaanottoa kyyneleet alkoivat kirvota silmiini. Pystyin kuitenkin pitämään itseni kasassa viidenteen kerrokseen ja terapeutin huoneeseen asti. Keuhkosyöpä. Paha sellainen. Silloin se iski. Piilotin kasvoni käsiini ja romahdin henkisesti. Kaikki tuli liian äkkiä, vaikka ei uutinen mikään yllätys ollut.
En kestä ajatusta hänen menettämisestä. Se olisi liikaa. On jo liikaa nähdä hänen kärsivän, mutta se olisi aivan liikaa. Sunnuntaina kuulin, että hän on vain istunut huoneessaan shokissa. "Pää hajoaa, jos en tee mitään," hän oli sanonut. Haluaisin olla enemmän läsnä, mutta en tiedä miten. On pelottavaa tavata sairas ihminen - mitä minun kuuluu sanoa vai olenko vain hiljaa?
Koulussa pääni lyö aivan tyhjää. Ajatus hänestä tulee ihan puskista ja uppoudun omiin ajatuksiini. Minulta on tänään monesti kysytty, kuinka viikonloppu sujui ja mitä kuuluu? "Ihan hyvää, ei tässä mitään..." on ollut minun vastaukseni ja se on ollut paskapuhetta. Mä olen taas hajoamassa, mutta eihän sitä muut saa tietää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti