Ne ovat kuin pakkoajatuksia. En saa sitä pois mielestäni, kun ne kerran sinne pesiytyvät. Nyt se on tehty, ja nyt ei tarvitse taas vuoteen satuttaa itseään. Olispa se noin. Kunpa mä en enää IKINÄ joutuisi siihen tilanteeseen - kasvokkain oman itseni kanssa.
Kerroin miehelle tilanteen. Sanoin, että haluan hänen tietävän, ennen kuin näkee. Olen siis käymässä lapsuudenkodissani, ja täällä vanhassa omassa huoneessani nämä ajatukset vain saavat mut valtaansa. Terapeutti on muhun varmaan ihan helvetin pettynyt, jos siis edes uskallan kertoa. Miten mä saatoin?
En edes ollut erityisen ahdistunut ennen tätä. Tai siis, eilen joo, mutta tänään. Olisi paljon helpompaa ymmärtää tekoni, jos olisin tehnyt sen eilen, kuin tänään kun kaikki on "ihan hyvin".
Mä osaan hymyillä ja nauraa, olla tai ainakin esittää onnellista. Mutta sisimmässäni mä olen tälläkin hetkellä ihan rikki ja hukassa. En tiedä kuka olen tai mitä haluan. Mua vaan vituttaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti