how unfair can life be?

Otsikon kysymys on tänään pyörinyt mielessä. Aamulla (okei päivällä klo 13) heräsin äidin viestiin. Taas yksi läheinen on kuskattu sairaalaan. Ja todennäköisesti se on taas se sama vitun syöpä. Kuinka voikaan käydä tällainen epäonni, että kaksi läheistäni sairastuvat muutaman kuukauden sisään? En voi käsittää.

Just nyt mua ei huvittaisi elää. Haluaisin vaan olla, nukkua, tehdä ei-mitään. Kello on jo tiistain puolella, on itsenäisyyspäivä. Huomenna/tänään menemme miehen vanhemmille syömään. Voin jo päässäni kuulla sen hilpeän keskustelun, kun kysytään kuulumisia ja mulla ei ole kuin huonoja uutisia. Pelkään, että käyn itkemään siellä, vaikka ei se kai maailmanloppu olisi. 

Mä olen ennenkin menettänyt ihmisiä. Kuolemalle ja elämälle. Aina se sattuu, kun joku tärkeä vain lähtee. Varoittamatta. Kertomatta syytä. Mä itse haluaisin lähteä ilman kipuja, nopeasti. Olen monesti kirjoittanut itsemurhakirjeitä, vaikka en koskaan ole tosissani yrittänyt itseäni tappaa. En vain halua, että läheisilleni jäisi mitään epäselväksi. En halua heidän luulevan, että heissä olisi mitään vikaa - päinvastoin, hehän ovat syy, miksi olen täällä vielä. 

Joskus toivon, että joku löytäisi tämän blogin mun kuoltuani. Täällä on ne hyvät ja huonot jutut, kaikki tunteet. Haluaisin kirjoittaa tänne jokaiselle tärkeälle ihmiselle oman postauksen, mutta eivät sanat riitä kuvaamaan, mitä tunnen. 

Juuri nyt tahtoisin sanoa tälle läheiselleni, että mä lupaan olla hänen vierellään, vaikka en ole aiemmin kovin ollutkaan. En ole aiemmin liiaksi häntä käynyt tapaamassa, mutta nyt pistän omat pelkoni syrjään ja teen sen - olen läsnä. Tai ainakin yritän.