Olin tänään pitkästä aikaa terapiassa. Aluksi tuntui jotenkin oudolta nähdä pitkästä aikaa (no okei, kahteen viikkoon), mutta samalla olin niin helpottunut, kun pääsin puhumaan mieltä painaneista asioista. Viime postauksen aiheesta en kyllä sanonut sanaakaan, vaikka alunperin piti, mutta miehen kanssa sovittiin, että annetaan asian olla ja olenkin koittanut olla miettimättä asiaa sen enempää.
Terapeutin kanssa puhuttiin tulevaisuudesta ja siitä, millainen mun olo oli, kun oon ollut huonoimmillani. Kerroin, että olin silloin todella epäsosiaalinen, vetäytyvä ja väsynyt. Ja itsetuhoinen. En tiedä miksi, mutta mua alkaa aina itkettää, kun muistelen niitä aikoja. Ehkä siksi, että ne ovat vielä arkoja ja käsittelemättömiä asioita, tai sitten siksi, että oon tullut niistä ajoista niin paljon eteenpäin, että tuntuu pahalta kuvitella olevansa samassa tilanteessa uudelleen. Noh, siellä mä sitten aloin itkeä, ensimmäistä kertaa ikinä tämän henkilön seurassa. Ehkä nyt me vasta ollaan päästy alkuun ja kiinni niihin mun kipeimpiin kohtiin.
Kerroin myös mun suhteesta perheeseeni. Vaikka perhe on mulle kaikki kaikessa ja maailman tärkein, en koe olevani niin arvostettu jäsen kuin muut perheessäni. "Oletko sä koskaan ollut siitä vihainen ja sanonut niille, miltä susta tuntuu?" terapeutti kysyi. En ole ikinä näyttänyt heille sitä, miten pahalta musta tuntuu. Olen ollut vihainen, pettynyt ja surullinen, mutta en mä näytä niitä tunteita oikein kenellekään. Mieluummin mä vain itken sängyssä peiton alla, kun näytän "heikkouttani".
Siskon kanssa viikko sitten juteltiin ja puhuttiin mun sairaudesta ym. ja hän totesi, että "sä kyllä olet meistä lapsista se kaikista herkin". Olen samaa mieltä - mä olen ihan helvetin herkkä ihminen. Mutta onko herkkä = heikko? Näin mä ainakin asian koen, mutta jotenkin tuntuu, että se olisi väärin. Muistan lukeneeni Raamatusta kohdan: "Juuri heikkona olen voimakas." Tämä kohta tuo mulle lohtua aina, kun koen olevani liian heikko.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti