15.3.2016

where do you go when you hide

Mies sanoi, että olen hänen mielestään piristynyt paljon lääkkeen lopetuksen jälkeen. Mä en itse oikein osaa arvioida onko näin, sillä tänäänkin nukuin ja pyörin sängyssä kahteen asti päivällä. Mutta ehkä muutos on tapahtunut niin pikkuhiljaa, etten itse sitä kovin helposti huomaakaan. Olenhan mä nyt paljon toimintakykyisempi, kuin esimerkiksi vuosi sitten, mutta en mä silti oikein tiedä missä mennään...

Psykoterapia alkaa parin viikon päästä ja odotan sitä kuin kuuta nousevaa. Kunhan terapia saadaan käyntiin, pystyn muuttamaan vakituisesti toiseen kaupunkiin (missä siis mieskin asuu). En millään malta odottaa, että pääsen kunnolla aloittamaan oman elämän. Kahden kodin välillä ramppaamistahan se tulee siis jatkossakin olemaan, mutta huomattavasti lyhyemmillä etäisyyksillä. Mun koko elämä kuitenkin on täällä, joten miksi en muuttaisi? Mua hieman kyllä jännittää siirto toiselle psykiatrian polille ja uudet hoitajat ja lääkärit, mutta en mä voi loputtomiinkaan tuolla jatkaa. Ja mulle on kyllä sanottu, että he hoitavat siirron ja ottavat yhteyttä tähän toiseen kaupunkiin jne., että mun ei tarvitsisi yksin pärjätä. 

Varasin myös ajan kuntosalille tutustumiskäynnille. En tiedä koska se tulee olemaan, mutta toivottavasti vaikkapa jo tällä viikolla. Jotenkin mulla on mennyt täysin hermot omaan ulkonäkööni ja tunnen jatkuvasti painetta laihduttaa. Ja onhan se nyt itsestäkin kiva, kun kaikki housut ei purista ja makkarat pursua. En siis ole millään tasolla ylipainoinen, mutta sanotaanko näin, että kiinteämpi ja pari kiloa kevyempikin voisin olla. Nyt mulla on sellainen olo, että voisin mennä vaikka useampanakin päivänä salille ryhmäliikuntatunneille, mutta rehellisesti mua vähän pelottaa, lähteekö tämäkin kuntoilu käsistä. Pari-kolme vuotta sittenhän mä kävin kerran viikossa jumpassa ja kotona rääkkäsin itseäni joka päivä. Kyllähän mä tuloksia sain aika nopeasti, kun mitään en kuitenkaan syönyt, mutta ei se tervettä ollut. Ja en tiedä, onko mulla kovin hyvät pohjat lähteä kuntosalille, jos ajatukseni on laihduttaa itseni samanlaiseksi luuviuluksi kuin silloin. Ja en mä edes kauheasti nauti itse urheilusta vaan siitä, että laihdun ja kun alan taas nähdä luuni paistavan. Syömishäiriömörkö siis nostaa taas päätään, mutta koska olen aivan tajuttoman innoissani kuntosaleilusta, en halua sitä itseltäni kieltääkään. Ja jos pysyisin tällä kertaa vielä terveen ihmisen mitoissa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti