kadota kuin savu

Joulu tuli, joulu meni. Aattona mulla oli tosi huono olla, otin tarvittavia lääkkeitäkin. Ilta onneksi oli kiva, kun sain viettää sen hyvässä seurassa. Eilen oli hyvä päivä, olin pirteä ja iloinen. Tänään mun mieleen on taas noussut kuolema. Rakas, ihana, kuolema. Haluaisin niin kovasti vaan nukahtaa ja olla heräämättä. Haluaisin upottaa ihanat pienet terät mun ihoon ja antaa veren valua musta pois. Että voisin vain kadota tästä maailmasta.

En tiedä, mitä haluan tulevaisuudelta. En halua mitään. En halua tulevaisuutta. Mut pitää elämässä mun perhe. Tai oikeastaan se, etten halua mitään pahaa heille. Välillä toivon, että mulla ei olisi ketään - sitten voisinkin tappaa itseni. En kestä ajatusta mun isästä itkemässä, sisaruksia tuskissa tai äitiä miettimässä, mitä olisi voinut tehdä toisin. 

Oon ajatellut ottaa lääkkeitä yliannostuksen. Haluan koittaa tappaa itseni. Nähdä, mitä sitten tapahtuu. Mutta kaikista eniten haluaisin kuolla. 

p.s. hautajaisissani haluan soitettavan postauksen biisin

Sairaalassa taas. Vaikka kuinka yritin sanoa, että en halua sairaalaan, mut pakotettiin tänne silti. Uhkailivat tarkkailulähetteellä. Oon siis täällä nyt "vapaaehtoisesti" ja toivon mukaan kotiudun jouluksi. Toisin kuin edellisessä sairaalassa, täällä saa olla oma tietokone, tai mun tapauksessa ipad, joten voin kirjoitella postauksia aikani kuluksi...

Mun tekee ihan hulluna mieli viillellä, eilen jopa yritin mutta en saanut aikaiseksi kuin pieniä naarmuja... En ymmärrä miten sairaalassa oleminen auttaisi mun viiltelyhimoon tai itsetuhoisiin ajatuksiin. Täällä muiden hullujen seassahan ne vaan yltyy. 

Syöminen on taas hankalaa. Koitan olla vahva ja kieltäytyä isoista ruokamääristä, mutta se on niin vaikeaa kun ruoka pistetään suoraa nenän eteen. Eilen mä kävin oksentamassa iltapalan, mutta heti perään aloin ahmia viinirypäleitä. No, onneksi vaan niitä enkä esimerkiksi karkkia. Tänään koitan taas skipata lounaan, eilen se onnistui ihan helposti. 

Moi. Minä täällä taas. Melkein puoli vuotta siitä, kun kirjotin tänne viimeksi. Melkein koko tuon ajan oon voinut hyvin tai edes kohtalaisesti. Kävin fysioterapiassa ja hoitajan luona juttelemassa. Lähdin ulkomaille ja palasin Suomeen. Löysin rakkauden, jota kaipaan joka päivä. Ja nyt mulla menee taas huonosti.

Viime lauantaina aloin taas viillellä. Ihan pieniä naarmuja vain, mutta aika monta. Silloin mulla oli myös todella voimakkaita itsemurha-ajatuksia. Jos olisin pystynyt liikkumaan johonkin, olisin tehnyt itselleni jotain kenties peruuttamatonta. Joku voima kuitenkin piti mut paikallani, enkä yksinkertaisesti kyennyt liikkumaan. Kerroin tän kaiken mun hoitajalle eilen ja se taisi huolestua aikalailla. Ehdotti jopa lyhyttä osastojaksoa. Mutta ei, sairaalaan mä en enää ikinä mene vapaaehtoisesti. En oikein luota siihen systeemiin. Viimeksiki mun "no oot ehkä viikonlopun yli" muuttui kahdeksi kuukaudeksi.

Jotenkin mun olo on kauheen voimaton. Tulevaisuus tuntuu taas tosi raskaalta ja pelottaa, että petyn. Että en jaksakaan täyttää mun velvollisuuksia. Ja että petän muutkin. Että musta tulee taas taakka. Pelkään, että tää paha olo vaan vetää mut taas mukanaan johonkin pimeään, mistä ei meinaa päästä pois. Haluaisin vaan juosta pois ja karata. Ulkomailla oli niin paljon etäisyyttä tähän masennukseen, että siellä ehkä sen takia tuntui niin hyvältä. Mutta luultavasti masennus ja muut ongelmat osaavat uida meren yli ja seurata sinnekin. Ja mitäs sitten tehdään? Palataan häntä koipien välissä Suomeen anomaan apua? En mä tiedä mitä mä teen. Tuntuu, että tää koko sairaus ois yks iso kirous josta kukaan ei voi mua vapauttaa.

Ylläoleva kuva kertoo aika paljon mun viimeaikaisista fiiliksistä. Muutos on nyt hyvä juttu. Aiemmin vihasin muutosta, halusin kaiken pysyvän samanlaisena. Nyt kuitenkin tajusin, että on tylsää olla aina vaan se masentunut ja itsetuhoinen, kun voin olla iloinen ja nauttia elämästä. Tiedän, se ei aina ole valintakysymys, mutta nyt kun oon kerrankin onnistunut saavuttamaan tän olotilan, aion pitää siitä kiinni. Ainakin toivon niin.

En voi väittää, että olisin selättänyt masennuksen täysin, koska vieläkin mun ajatukset tuppaa olemaan aika negatiivisia. Mun täytyy pinnistellä ja ponnistella, että voin kääntää ne positiivisemmiksi. Iloisuus ja "onnellisuus" ei siis ole mitään automaatioita vaan vaatii työtä. Mulla on sellainen mielikuva, että sitten kun oon parantunut, ne asiat tulevat vähän enemmän itsestään. Mutta ainakin toistaiseksi suunta on ylöspäin. (Ja tähän loppuun vielä masentunut minä sanoisi: "Seuraavaa romahdusta odotellessa.")

nyt tai ei koskaan

Mitä ihmettä on tapahtunut. Mä oon ihan eri ihminen kuin pari viikkoa sitten. Olin viikon lomalla ja sen jälkeen kaikki muuttui. Kotiin paluu oli hankalaa joo, mutta viimeksi kun tulin matkalta kotiin, masennuin pahemmin kuin koskaan, eikä nyt ollut tilanne läheskään sellainen. Päätin aloittaa alusta. Kirjaimellisesti raivasin kaiken paskan pois mun elämästä ja päätin, että en enää katso taakseni.

Vaikka nyt oonkin yksin, tajusin että mulla on mahtavia ystäviä, joiden kanssa olenkin viettänyt aika paljon aikaa. Tajusin, että mulla on mahdollisuus tehdä ihan mitä tahansa, ilman että kukaan tai mikään sanoo etten mä pysty. Ennen se olin minä, joka sanoi etten pysty, mutta nyt näytän keskaria sille ihmiselle ja päätän pystyä.

Mulla on aina ollut yksi haave. Haave, jonka toteuttamisen aloitin toissa päivänä. Se on ihan mahtavaa ja kerron siitä ehkä myöhemmin lisää. Mutta niin, nyt mulla todellakin on toivoa tulevasta ja haluaisin vaan unohtaa, että oon koskaan ollutkaan masentunut. Paskat siitä. Mä haluan parantua.

Tänään oli perhetapaaminen.
Puhuttiin mun viiltelystä ja kuinka kenenkin tulee toimia, kun mulla on huono olla. Ahdisti niin paljon, että aloin itkeä. Vilkuilin kelloa hermostuneena vähän väliä. Mun olisi tehnyt mieli juosta ulos sieltä huoneesta ja vaan itkeä ja huutaa. Antakaa mun olla.

Lupasin hävittää terät mun huoneesta. Hoitaja olisi halunnut, että mun vanhemmat olisivat siinä mukana, mutta mä en. Ne on MINUN teräni, MINÄ olen ne hommannut ja MINÄ ne myös tuhoan. Ihan yksin. Viiltely on muutenkin niin intiimi ja arka asia, että en halua jakaa siitä mitään kenellekään. No, nyt ne on kuitenkin poissa mun käden ulottuvilta. Toivottavasti se jotenkin helpottaisi (tai siis vaikeuttaisi) viiltelytilanteita.

Toinen asia, joka on painanut mieltäni, on syöminen. Mua ahdistaa niin helvetisti itse syömistapahtumat sekä se, että mun pitää kirjata joka suupala ylös. Haluaisin irtisanoa itseni kaikista sopimuksista, joita oon tehnyt hoitajani kanssa. Haluaisin sanoa "ei, mä en enää halua syödä enkä pitää ruokapäiväkirjaa" mutta oon liian heikko. En mä luultavasti uskaltaisi sanoa sille mitään, sehän pian soittaisi mun vanhemmille ja laittaisi ne kyttäämään että varmasti syön. Sitä mä en todellakaan halua.

Mun mielessä on käynyt, että voisin ihan hyvin skipata joitain aterioita ja valehdella. Mutta kuitenkin jäisin siitä kiinni ennenpitkää, ja sitten on taas paha mieli kaikilla. En vaan ymmärrä, miksen saa tehdä asioita niinkun haluan. Laihduttaminen ei tehnyt mua kovin onnelliseksi, mutta syöminen tekee mut hyvin onnettomaksi. Mun mielestä muutaman kilon pudottaminen on pienempi paha kuin jatkuva ahdistus omasta kehosta ja olemuksesta.

Olisi vielä lisääkin asioita, mutta niitä en haluaisi edes käsitellä, joten jätän ne mainitsematta. Ja lisäksi en halua kirjoittaa edes anonyymisti muiden asioista nettiin.

kiss me like you wanna be loved

En oikein tiedä, mistä aloittaa. Mitä on tapahtunut? Missä olen ollut?

Olen aloittanut ruokapäiväkirjan, lähdetään vaikka siitä. Yli viikon olen nyt pitänyt sitä, eikä se todellakaan ole niin helppoa, kuin kuvittelin. Aluksi pidin sitä jopa mielenkiintoisena projektina, mutta nyt koko päiväkirjan näkeminen ahdistaa. Niin paljon ruokaa yksien kansien sisällä, niin paljon negatiivisia tunteita paperilla. Hoitajani kuitenkin kehui sitä. Oon ollut tosi tunnollinen ja syönytkin ihan hyvin - siis kuin possu, mun mielestä. Viisi ateriaa päivässä tuntuu vaan iiihan liialta. Aamupala ja lounas ovat vaikeimpia mulle, mutta joka päivä oon koittanut syödä edes jotain.

"Tässä kohdassa oot laittanut, että sun teki mieli ahmia ja söit lihapiirakan?"
"Joo.."
"Söitkö sä sen ahmien vai ihan tavallisesti?"
"No ihan tavallisesti kai. Mutta se oli ahmimista, koska se oli hetken mieliteko eikä kuulunut mun suunnitelmaan."
"Mutta eihän tässä sun lounaassa muuten olisi ollut paljon yhtään kaloreita. Tää vaikuttaa ihan hyvältä mun mielestä, normaalisti ihminen voisi syödä tätäkin enemmän."

Toinen asia, josta haluaisin avautua on poika. Kiukuttaa. Suututtaa nähdä toinen huonossa kunnossa, viemässä itseään väärään suuntaan. Tuntuu kuin hän vaan näyttäisi keskaria maailmalle - mukaanlukien minulle - ja tekisi mitä huvittaa. Tavallaan ymmärrän sen käytöstavan, mutta se tuntuu erityisen pahalta kun toinen on niin rakas. Haluaisin auttaa, mutta apua ei oteta vastaan. Turhauttaa.
Mietityttää, oonko mä hänelle ihan sama kaiken muun lomassa?

days clean: 0

Hävettää. Mutta ei kaduta.


Mä viiltelin. En edes tiedä miksi, teki vain mieli.

Okei, tiedän kyllä miksi, mutta se syy tuntuu niin typerältä, että en haluaisi edes miettiä sitä.

sisällä kaipaus kiskoo kippuraan

and here we go again

Viime aikoina oon ollut todella väsynyt. Aluksi ajattelin, että oon vaan ollut liikaa meiningeissä, mutta sitten kun neljättä päivää koitin taistella itseäni ylös sängystä mietin, josko tämä nyt olisi merkki jostain. Joka aamu toivon, että voisin nukkua iltaan asti. Joka päivä olen kyllä noussut sängystä - ainakin hetkeksi. Loppupäivän olen elänyt sängynpohjalta käsin. Ei vaan kykene.

Tänään kerroin mun heräämisongelmista ja siitä, ettei se mieliala nyt ole ollut ihan huipussaan näinä päivinä. Sairaalasta lähtiessäni, olin paljon energisempi ja iloisempi. Nyt elämä on taas vaan blaah ja ihansama.
En arvannut, että mun sanomiseni olisi merkinnyt niin paljon, koska henkilö jolle tästä kerroin, soitti mun hoitajalle (mun luvallani tietysti). Kotiin tullessani sain soiton hoitajaltani.

"Pääsisitkö sä tulemaan jo huomenna aamulla?"
"No on se kyllä aika hankalaa... Ens viikko sopis paremmin."
"Käviskö ensi viikon tiistai 8:15?"
AUTS. KAHEKSAN VITUN VIISTOISTA?!?!
"Joo, käy se." 

"Pärjäätkö sä nyt sitten viikonlopun yli?"
"Joo, kyllä mä varmaan."
"Laitat mulle sitten heti viestiä, jos tulee ahdistava olo. Eihän sulla oo ollut itsetuhoisia ajatuksia?"
"Joo laitan. Ei oo ollut."

Joo, ei mulla ole ollut itsetuhoisia ajatuksia kuin joka kerta autolla ajaessa, lääkkeitä ottaessa tai veitsilaatikkoon katsoessani. Mitään vaaraa niistä ei toistaiseksi ole, mutta en tiedä kuinka pitkään ne pysyy vaan harmittomina ajatuksina.

Fysioterapeutti huolestui maanantaina siitä, etten ollut syönyt mitään kun menin sinne. Me mentiin yhdessä syömään ja mua vitutti. Ärsytti ja ketutti niin paljon, kun jouduin syömään ennen kuin olisin omasta mielestäni saanut.

"Sanot sitten siellä hoitokokouksessa tästä ravitsemusterapeutista. Mä uskon, että siitä olisi sulle apua jos sulle tehtäisiin kirjalliset ohjeet mitä syöt ja milloin."
"Joo..."

No mainitsinhan mä, mutta toistaiseksi en saanut aikaa terapeutille, vaan ensin kokeillaan tehdä ruokalistaa mun hoitajan kanssa. Ja äidin. Voi luoja kun sekin on nyt sotkettu tähän, mun elämä on pelkkää ruokaruokaruokaa.

Parina päivänä oon syönyt ihan hyvin ja se inhottaa. Joka aterialla tänään hoin vaan päässäni "mä saan syödä"-mantraa, mutta ei se vaan auta tähän morkkikseen. Mulla on ihan selkeä viha-rakkaus-suhde ruokaan. Se antaa mulle hyvää oloa ja lohtua ahdistukseen, mutta samalla pelkään ja kammoan sitä. Pitää varmaan alkaa kusettaan kaikkia mun syömisistä. Totuuden puhuminen aiheuttaa vaan ongelmia.

SH: Ootko sä koskaan kokeillut jääpaloja?
M: En?
SH: Seuraavan kerran kun sun tekee mieli viillellä, ota jääpalat käteen ja purista niitä kunnes ne sulaa. Siitäkin tulee sellainen polttava kipu, mutta siitä ei jää jälkiä eikä se ole mitenkään vaarallista.

Mä en oo viillellyt aikoihin. Parin kuukauden sairaalajakson aikana sitä tarkkailtiin, enkä olisi pystynyt valehtelemaankaan, joten jätin sen kokonaan. Silti aika ajoin mun mieleen palaa ne pienet ihanat terät, joilla saisin veren valumaan ja tuskan hellittämään. Tällä hetkellä kukaan ei tarkista mun käsiä, mutta poikaystäväni kanssa olen tehnyt sopimuksen. Jos toinen satuttaa itseään, myös toinen tekee sen. Koska rakastan poikaa, oon pysynyt lupauksessani.

SH: Tai sitten voisit heittää sen ajatuksen nurinkurin. Sen sijaan, että satuttaisit itseäsi, voit vaikka laittaa käsirasvaa ja silitellä itseäsi. 

Juuri tällä hetkellä, tätä postausta kirjoittaessani viiltelyhimo vain kasvaa. Pelottaa, koska siitä kasvaa iso pommi, joka räjähtää käsiin - kirjaimellisesti. Apua.

summer bucket list ?

On taas se aika vuodesta, kun aletaan todella haaveilla kesästä ja tehdä listaa asioista, jotka tulee tehdä kesän aikana. Muiden listalla saattaa olla pyöräilemistä, uimista, yön yli valvomista, telttailua, itsensä ylittämistä ja muuta vastaavaa. Mun listalla on tasan yksi asia: pysy hengissä.

Mulla on kyllä kesäksi suunnitelmia - ulkomaanmatka ja kaikkea - mutta silti musta tuntuu, että tästä(kin) kesästä tulee paska. Viime kesänä nukuin joka yö varmaan lähemmäs 12 tuntia koittaessani minimoida valveillaoloaikaa. Mulla ei oikein ollut mitään tekemistä, eikä kavereita keiden kanssa olla. En näe mitään syytä, miksi tästäkään kesästä tulisi poikkeus.

Poikkeuksena viime kesään, mulla on poikaystävistä parhain, jonka kanssa voisin tietysti viettää aikaa. Harmi vain, että asumme parin tunnin ajomatkan päässä toisistamme ja pojalla on harrastuksensa takia hyvin kiireinen aikataulu. Miksei mulla ole ketään kaveria, jota voisi spontaanisti pyytää rannalle tai kaupungille? Kaikilla on jotain; töitä, muita kavereita tai he ovat jossain kaukana. 

Luultavasti elämäni jatkuu aika samanlaisena, kuin nyt. Käyn avohoidossa muutaman kerran viikossa ja tapaan siellä muita ihmisiä. Mutta ei ne mun kavereita ole. Koska ja miten ihmeessä tästä saatanan oravanpyörästä pääsee eroon? Koska mun elämä muuttuu, tapahtuu se kaikkien hoitajien toitottama "hyvä asia", joka muuttaisi kaiken? No ei vittu koskaan. En koskaan varmaan elä elämää, johon olisin tyytyväinen. Tai sitten mulla vaan on rima liian korkealla ja pitäisi vaan tyytyä siihen mitä on - paskaan. 

Täällä taas. Kotona, omassa huoneessa. Paljon on tapahtunut ja moni asia muuttunut. Mun perheenjäsenet tietävät nyt kaiken. Ne tietää, kuinka paskana mä oon. Tai olin. Mun olo on kahden kuukauden aikana kohentunut aika huimasti. Sain uusia lääkkeitä ja vähän hermolomaa. Mieli on paljon virkeämpi kuin ennen ja oon jopa saanut asioita aikaiseksi. Halu elämänhalun löytymiseen on alkanut kasvaa. Aika ajoin tulee kuitenkin niitäkin hetkiä, kun kaikki on paskaa ja haluaisin ajaa autolla rekan alle.

Mun elämään on tullut yksi uusi ihminen. Poika. Ystävä. Poikaystävä. Sen kanssa mulla on turvallinen olo, mikään ei voi satuttaa ja mitkään romahdukset eivät ole vaarallisia. Mutta aina kun ollaan erossa, mulla on ensinnäkin kamala ikävä ja toiseksi paljon paskempi fiilis muutenkin. Vaikka toinen on vain yhden puhelinsoiton päässä, on se silti liian kaukana.

Kaikki möröt mun sisällä on ehkä hetkeksi hiljentäneet ääntään, mutta kauhulla odotan, kun ne nostavat päätään ja alkavat taas huutaa.

Loppuun laitan yhden biisin, joka ei sinänsä kerro mitenkään mun elämästä, mutta toivon että muistaisin tän asenteen sillon, kun kaikki kaatuu niskaan. "Vaikka menis kaikki päin helvettii, laulan silti laalalalalalaa...."

Istun sängyllä omassa huoneessani. Ovi on kiinni, mutta kuulen silti kuinka muut perheenjäseneni nauravat iloisesti olohuoneessa. Miksen mä voi olla siellä myös? Miksi en halua olla siellä? Miksi se tuntuu niin vaikealta?

Välillä musta tuntuu, että mä en kuulu tänne. En kuulu mihinkään. Missä on ne ihmiset, jotka ymmärtävät mua? Mun ihmiset? Aina hetkisen luulen löytäneeni paikkani, mutta ikinä se ei ole kestänyt. En välttämättä jaksa tällaista epävarmuutta kovin kauaa. Kaikki on vaan niin väliaikaista, kun mä kaipaisin edes jotain pysyvää.

Kukaan ystävistäni ei ole viime aikoina kysynyt, miten mulla menee. Kukaan ei ole halunnut nähdä tai edes jutella. Ei edes ne harvat, jotka tietävät sairastumisestani ja ovat luvanneet "olla aina mun tukena ja joille voin aina puhua". Ymmärrän kyllä, että on varmasti outoa ja pelottavaa jutella masentuneen ihmisen kanssa, ja mieluummin vain sivuuttaisi asian - olisi kuin mitään ei olisikaan. Silti se tuntuu helvetin pahalta. Tiedän, että ei ole mun kavereideni tehtävä toimia terapeuttina tai roska-astiana, johon oksentaa kaikki murheet, mutta silti yksi pieni "mitä kuuluu?" voisi pelastaa mun päiväni.

Mä oon todella yksin, vaikka mun ympärilläni olisi koko suku ja kaikki ystävät. En voi edes omassa kodissani olla oma itseni ja näyttää sairauttani. Koko masennus, syömishäiriö ja viiltely ovat pelkkiä tabuja, joista kukaan ei uskalla tai halua puhua. Ihan kun mun sairastumista ei haluttaisi hyväksyä. Joka päivä mä vedän hihat peittämään arpiset kädet ja pyyhin itkuiset silmät, ennen kuin kukaan huomaa. Haluaisin pystyä olemaan omassa kodissani niin hajalla, mitä oikeasti olen - ilman typerää esittämistä.

Taas kävi niin. Yhtäkkiä kaikki voimat vaan loppuivat. En jaksanut nousta. Ahdisti ihan saatanasti ja olisin antanut mitä vain, jotta olisin päässyt tekemään pahaa itselleni.

Sitten koko homma vain lähti käsistä. En enää pystynyt hillitsemään itseäni ja annoin kyyneleiden valua pitkin kasvojani. Pitkästä aikaa itkin ihan sydämeni pohjasta. Romahdin.

"Jos sulla tulee tällanen olo uudestaan, niin älä jää yksin. Kaikki täällä haluaa auttaa sua."

Oon vaan niin väsynyt. En jaksa tehdä mitään, mutta en pysty olla tekemättäkään. Tuntematon ahdistus on vaan kasvanut taas ihan liian isoksi möykyksi. Mulla on jopa fyysisesti paha olo. En tiedä, mitä tehdä. Tekisi mieli viiltää, mutta en jaksa. En jaksa myöskään kirjoittaa, lähteä lenkille tai nukkua päiväunia.

Niin katoavaa on voimat ihmisen.

the book of anxiety

"Ootko sä koskaan kokeillut kirjoittaa silloin kun sun tekee mieli viillellä?"

"En mä tiedä, oon mä varmaan."

"Voisitko sä kokeilla sitä jo tänä iltana?"

Ja niin kävin ostamassa itselleni päiväkirjan. Tai siis ruman, euron maksavan vihon, jonka nimesin ahdistuskirjaksi päiväkirjan sijaan. Kotiin päästyäni päällystin vihon mieluisammaksi. Huomasin, että sellanen pieni näpertely ja askarteleminen on tosi terapeuttista. Ainakin äänet mun päässä hiljeni edes hetkeksi, ja nyt niillä on koti. Ahdistuskirja on niiden paikka.

Vaikka ostin vihon purkaakseni ahdistustani siihen ennemmin kuin omaan kehooni, ostin myös uusia teriä. Niitä en kuitenkaan ehkä tänä iltana testaa, mutta viholle voin antaa mahdollisuuden.

Viime yönä nukuin pitkästä aikaa ilman lääkkeitä. Tuntui oudolta mennä nukkumaan. Mietin, että jotain olen unohtanut ja jotain puuttuu.

Vaikka olin tosi väsynyt, unen tuleminen kuitenkin kesti totuttua pidempään. Uusien lääkkeiden myötä mulle on alkanut tulla lihasnykäyksiä. Aina kun esimerkiksi makaan tai istun paikallani, mulle tulee pieniä (ja joskus isompiakin) sätkyjä muutaman kerran minuutissa. Se vaikeuttaa rentoutumista entisestään. Pitkin yötä heräilin, mutta onneksi nukahdin melko helposti aina uudelleen.

Vaikka viime yö menikin suhteellisen hyvin, en usko että jokainen yö tulee olemaan yhtä "helppo". Tarvitsen vain vähän lisää ahdistusta ja painavia ajatuksia karkoittaakseni yöunet. Lääkkeiden kanssa on helpompaa. Ne sammuttavat ajatukset väkisin.

Tänään haaveilin salaa. Kuvittelin itseni asumaan kaupunkiin. Ajattelin sitä vapautta, jonka yksin asuminen mulle soisi. Vapautta olla syömättä, nukkumatta ja elämättä. Ajattelin paikkaa, jonne pääsen valvovia silmäpareja piiloon. Kohta se voi olla mun.

Perjantaina sängystä nouseminen tuntui raskaalta. Nousemisen ja aamutoimien jälkeen jäin sohvalle makoilemaan, enkä meinannut päästä siitäkään ylös. Isä kuitenkin sai mut nousemaan ja lähtemään. Jos asuisin yksin, kukaan ei tulisi potkimaan perseelle, vaan voisin kaikessa rauhassa jäädä peiton alle ja unohtaa velvollisuudet.

Eilen söin liikaa. Tänään söin liikaa. Huomenna skippaan aamiaisen, ehkä jopa lounaankin. Syön vain pakollisen. Ei yhtään ylimääräistä. Ei yhtään herkkua. Ei mitään. Poltan vaikka askillisen tupakkaa ja juon litratolkulla teetä, jos ne vievät ruokahaluni.

"Sun rinnallasi oon,

yön pedot kaikotkoon

sillä en sun särkyä

anna mä en

Viel aamu sarastaa,

se haamut karkottaa

sillä en sun särkyä

anna mä en"

Kiitos. <3

current mood

Ajatukset kiertävät kehää. 

Haluan vaimentaa äänet päässäni, kuolla.

Tyhjyys sisälläni etsii täytettä. 

Kukaan ei vain vastaa.

Ei pysty keskittymään.

Kädet eivät pysy paikallaan, 

vapisevat perkele.

Apua, auta minua.

Haluan syödä. En.

Haluan viiltää. En.

Haluan nukkua. En.

Haluan oksentaa. En.

Haluan kuolla. Kyllä.

just temporary

Viilsin eilen oikein kunnolla. Ahdisti niin perkeleesti. Pieniä ja teräviä haavoja niin monta, että käsi oli veren peitossa. Tapahtuman jälkeen olo oli sen verran parempi, että kykenin nukkumaan. Päivällä kättä kirveli ja pelkäsin, että osa haavoista aukeaa ja paidan hiha tahriintuu. Nyt mulla on taas se sama olo. Haluaisin isompia teriä.

Haluaisin itkeä. Oikein kunnolla. Kyyneleitä ei vain tule, eikä mikään oikein tunnu miltään. Sitähän mä varmaan toivon, kun vetelen lääkkeitäni. Zombi-minä on paljon siedettävämpi kuin tunnemyrsky-minä. Itkiessä kuitenkin tuntuu, että oon vielä elossa. Nyt oon vaan tyhjä kuori, joka ei tunne oikein mitään.

Vaikka joskus mun olo olisi hetkisen parempi ja hymyilisin aidosti, en osaa nauttia siitä hetkestä. Tiedän, että se kaikki on vain väliaikaista ja pian taas tuttu masennus saa ylivallan. Masennus on vaan niin turvallista. Tasaisen paksua harmaata. Ajattelen, että mun sisällä on vielä joku ihan pikkuriikkinen voima tai liekki, joka koittaa taistella masennusmonsteria vastaan. Haluaisin edes pari kyyneltä vain tietääkseni, että se pieni liekki jaksaa vielä taistella ja palaa. Koska se on merkki siitä.

living in a world so cold

Katsoin tänään YouTubesta videon (videoon tästä!), jossa eräs tyttö kertoi masennukseen saamastaan hoidosta. Oikeastaan videon tekijä kertoi, kuinka hän ei ollut saanut riittävästi oikeanlaista apua. Aloin tietysti verrata omia kokemuksiani hänen kertomiinsa.

Kun mä hakeuduin koulupsykologin puheille, asiaa koitettiin selvittää puhumalla ja mitään diagnooseja ei oltu todellakaan rustailemassa. Jo parin kerran jälkeen musta alkoi kuitenkin tuntua, että kävin siellä turhaan, koska sellainen lätiseminen ei auttanut mua yhtään. Ymmärrän, että minkään diagnoosin kanssa ei pidä hosua ja hätäillä, vaan tarkistaa ensin, jos ongelma olisi ratkottavissa keskustelemalla tai menisi ohi itsestään.

Hyvin pian pyskologikäyntien aloittamisesta, mun vointi romahti radikaalisti. Olin jo kärsinyt melko pitkään uniongelmista, eli olin todella uupunut ja koulutyö tuntui vain ihan ylivoimaiselta. Koulusta mut ohjattiin terveyskeskuksen päivystykseen, koska mä olin ihan hajalla ja tilanne melkoisen akuutti. Päivystyksessä keski-iän jo reippaasti ylittänyt lääkärisetä sitten kirjaimellisesti naureskeli partaansa ja lähetti mut kotiin. Siinä vaiheessa mäkin ajattelin, että tää ei voi olla todellista. Kuka ihminen nauraa toiselle, joka on itkuaan pidätellen tullut kertomaan ongelmastaan?

Videolla tyttö kysyi: "minkä takia hoitoon pääsee vasta sitten kun sanoo, että tapan itteni?" Mielestäni erittäin osuva kysymys, jota oon itsekin välillä miettinyt. Vasta sitten, kun vastasin BDI-kyselyyn "haluaisin tappaa itseni", alkoivat asiat rullata ihan hirveää vauhtia. Toki on hyvä, että ne lähtivät rullaamaan edes silloin, mutta myös videon tyttö oli sitä mieltä, että näihin asioihin pitäisi saada kunnollista apua jo kauan ennen tappouhkauksia.

Psykologin kautta sain onneksi akuuttiajan lääkärille, joka kyllä sai asiat etenemään. On kuitenkin vain luojan lykky, että lääkärini oli niin ymmärtäväinen ja ihana ihminen, jollainen kaikkien muidenkin lääkäreiden tulisi olla.  Kaikilla poleilla ja tutkimuksissa ravaaminen tuntui kyllä todella raskaalta ja välillä jopa niin uuvuttavalta, että mietin josko vain suosiolla luovuttaisin. Olen kuitenkin kiitollinen siitä, että mua ei missään vaiheessa jätetty kokonaan yksin näiden asioiden kanssa kaiken byrokratian pyöritykseen.

Vaikka onkin jo selvää, että oon masentunut ja ongelmani ovat ihan todellisia, mietin usein olevani "liian terve" saadakseni hoitoa. Jotenkin saan aina videon tytön kuvaileman tunteen, että mä en ole tarpeeksi arvokas tai tärkeä saadakseni apua. Pitäisi olla masentuneempi, itsetuhoisempi ja muuten vain enemmän sekaisin, jotta kukaan haluaisi hoitaa. Mun mielestä varsinkin mielenterveydellisiin ongelmiin pitäisi avun saamisen olla nykyistäkin helpompaa ja kynnyksen oltava matalampi. Tällä hetkellä mun pitää taistella joka aamu löytääkseni edes yhden syyn nousta sängystä ja selviytyäkseni päivästä. Tuntuu ihan mahdottomalta ajatukselta, jos mun pitäisi sen lisäksi vielä tapella terveydenhuoltoa vastaan saadakseni tarvitsemaani hoitoa. Toivon todella, että asiat muuttuisivat pian ja avun saamiseksi ei tarvitsisi olla jo sitomassa köyttä kaulaansa.

it's all because of you

No ryyppäämiseksihän se meni. Rehellisesti sanottuna en olisi kyllä mitenkään selvinnyt koko reissua selvinpäin. Mutta oli mulla ihan hauskaa. Tanssin ja nauroin. En kuitenkaan voinut yhtyä erään kaverini lausahdukseen: "mulla on jotenkin niin onnellinen olo". Menomatkalla bussin radiosta soi Olavi Uusivirran kappale On niin helppoo olla onnellinen, mutta ei se kyllä ole.

Jossain vaiheessa iltaa (tai yötä? Mun ajantaju oikeasti katosi saman tien kun astuttiin laivaan.) istuin hytissä yhden kaverini kanssa ja hän kysyi multa suoraan mikä mulla on, viitaten mm. muuttuneisiin kirjoitussuunnitelmiini. Pienessä laskuhumalassa kerroin sitten lyhykäisyydessään tilanteestani ja melkein itkin. En oo ikinä ennen itkenyt kertoessani jollekin, että oon masentunut. Nyt mua kaduttaa hirveästi. Taas yksi ihminen, jolle oon paljastanut elämääni. Naamarit on taas riisuttu. Mua pelottaa, että ihmiset käyttävät tietoaan hyväksi ja iskevät vyön alle.

Ei mun ilta ja yö ollut muutenkaan ihan pelkkää nuoruuden huumaa ja iloista bailaamista tanssilattialla. Jouduin useampaan otteeseen törmäämään henkilöön, jonka voisin laskea yhdeksi masennukseni osatekijäksi. En tietenkään syytä häntä tästä kaikesta, mutta ikävä kyllä sanoillaan ja teoillaan muut ihmiset osaavat satuttaa tahtomattaankin. Joka kerta, kun näen tämän henkilön, mun itsetunto laskee sekunnissa sadasta nollaan ja muutun täysin puolustuskyvyttömäksi. En pysty edes katsomaan häntä silmiin, koska se satuttaa liikaa.

Söin myös aivan liikaa matkan aikana. Buffetissa koitin käyttäytyä maltillisesti, mutta se oli todella vaikeaa. Onneksi paikalla oli hirveästi muitakin ihmisiä, koska toisten läsnäollessa en kehtaa syödä niin paljon, kuin yksin kotona. Yleensä juhlailtojen jälkeen on morkkis siitä, mitä hölmöä teki kännissä muiden ihmisten kanssa, mutta mua kaduttaa ainoastaan syöminen. Miksi helvetissä mä oon tänäänkin syönyt kuin en olisi ennen ruokaa nähnytkään?

never was a girl with a wicked mind

Tänään jouduin keskusteleen tulevaisuuedsta. Tai kuinka sitä ei ole. Ennen suunnittelin innoissani valmistumistani, kotoa muuttamista, aikuistumista. Nyt ajatus noista vaan ahdistaa mua. En mä halua elää. En mä pärjää kuitenkaan.

Parin kuukauden kuluttua mun koulu taas alkaa. Sillon mun pitää pärjätä ja jaksaa. Tietysti mulle hankitaan joku jatkohoitopaikka, mutta mitä jos se ei vaan riitä? Mitä jos mun hoitosuunnitelmaani kirjoittamani tavoitteet elämänhalun palaamisesta ja tulevaisuuden kirkastumisesta ei toteudu? Tavallaan haluaisin päästää itseni niin huonoon kuntoon, että osastopaikka olisi taattu. Sitten ei ainakaan tarvitsisi huolehtia omasta elämästä yhtään.

Huomenna on penkkarit ja perjantaina abiristeily. Pakko mun on niihin mennä, koska oon maksanutkin niistä jo pitkän pennin, mutta mieluiten jäisin vaan kotiin. Kolme päivää pidän taas jotain naamaria naamalla ja esitän, että kaikki on ok. Tai sitten vaan vedän pään täyteen ja nappaan vaikka pari pilleriä päälle niin avot! En voi kieltää, ettenkö olisi miettinyt myös risteilyllä laidan yli mereen hyppäämistä, mutta ei niin tuu tapahtumaan. Jokuhan voisi vaikka nähdä ja ehtiä pelastaa mut.

P.s. Tekisi ihan hirveästi mieli viiltää. Koitan kuitenkin hillitä haluni, koska mulla on jo tarpeeksi arpia peiteltävänä viikonlopun ajaksi.

Oli ihanaa jutella. Pitkästä aikaa.

Sä oot yksi niistä ihmisistä, jotka saa vakuutettua muut melkein mistä tahansa.

Mut sä vakuutit siitä, että välität.

Kyllä mä tiesin jo valmiiksi sen, mutta niin kuin sanoit, 

et ole turhan usein sitä mulle kertonut.

"Sulla on kuitenkin aina ollut jotenkin erityinen paikka mun elämässä." 

Muistan vieläkin, kuinka me ensimmäisen kerran tavattiin.

Ajattelin, että sun kanssa mä haluan ystävystyä. 

Onneksi niin tapahtui.

Ilman sua mä en varmaan olisi kasvanut niin paljon.

Ilman sua mä en varmaan olisi pärjännyt.

"Mua pelottaa, että menetän sut."

Lupasit mulle, että niin ei käy.

Hetken mä jo luulin menettäneeni otteeni susta.

Sitten sä halasit mua ja tunsin sen saman lämmön kuin ennen.

Tiedän, että sä välität. 

Etkä sä sano asioita vain siksi, koska niin kuuluu tehdä.

you don't know me and you don't even care