Olen aloittanut ruokapäiväkirjan, lähdetään vaikka siitä. Yli viikon olen nyt pitänyt sitä, eikä se todellakaan ole niin helppoa, kuin kuvittelin. Aluksi pidin sitä jopa mielenkiintoisena projektina, mutta nyt koko päiväkirjan näkeminen ahdistaa. Niin paljon ruokaa yksien kansien sisällä, niin paljon negatiivisia tunteita paperilla. Hoitajani kuitenkin kehui sitä. Oon ollut tosi tunnollinen ja syönytkin ihan hyvin - siis kuin possu, mun mielestä. Viisi ateriaa päivässä tuntuu vaan iiihan liialta. Aamupala ja lounas ovat vaikeimpia mulle, mutta joka päivä oon koittanut syödä edes jotain.
"Tässä kohdassa oot laittanut, että sun teki mieli ahmia ja söit lihapiirakan?"
"Joo.."
"Söitkö sä sen ahmien vai ihan tavallisesti?"
"No ihan tavallisesti kai. Mutta se oli ahmimista, koska se oli hetken mieliteko eikä kuulunut mun suunnitelmaan."
"Mutta eihän tässä sun lounaassa muuten olisi ollut paljon yhtään kaloreita. Tää vaikuttaa ihan hyvältä mun mielestä, normaalisti ihminen voisi syödä tätäkin enemmän."
Toinen asia, josta haluaisin avautua on poika. Kiukuttaa. Suututtaa nähdä toinen huonossa kunnossa, viemässä itseään väärään suuntaan. Tuntuu kuin hän vaan näyttäisi keskaria maailmalle - mukaanlukien minulle - ja tekisi mitä huvittaa. Tavallaan ymmärrän sen käytöstavan, mutta se tuntuu erityisen pahalta kun toinen on niin rakas. Haluaisin auttaa, mutta apua ei oteta vastaan. Turhauttaa.
Mietityttää, oonko mä hänelle ihan sama kaiken muun lomassa?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti