and here we go again

Viime aikoina oon ollut todella väsynyt. Aluksi ajattelin, että oon vaan ollut liikaa meiningeissä, mutta sitten kun neljättä päivää koitin taistella itseäni ylös sängystä mietin, josko tämä nyt olisi merkki jostain. Joka aamu toivon, että voisin nukkua iltaan asti. Joka päivä olen kyllä noussut sängystä - ainakin hetkeksi. Loppupäivän olen elänyt sängynpohjalta käsin. Ei vaan kykene.

Tänään kerroin mun heräämisongelmista ja siitä, ettei se mieliala nyt ole ollut ihan huipussaan näinä päivinä. Sairaalasta lähtiessäni, olin paljon energisempi ja iloisempi. Nyt elämä on taas vaan blaah ja ihansama.
En arvannut, että mun sanomiseni olisi merkinnyt niin paljon, koska henkilö jolle tästä kerroin, soitti mun hoitajalle (mun luvallani tietysti). Kotiin tullessani sain soiton hoitajaltani.

"Pääsisitkö sä tulemaan jo huomenna aamulla?"
"No on se kyllä aika hankalaa... Ens viikko sopis paremmin."
"Käviskö ensi viikon tiistai 8:15?"
AUTS. KAHEKSAN VITUN VIISTOISTA?!?!
"Joo, käy se." 

"Pärjäätkö sä nyt sitten viikonlopun yli?"
"Joo, kyllä mä varmaan."
"Laitat mulle sitten heti viestiä, jos tulee ahdistava olo. Eihän sulla oo ollut itsetuhoisia ajatuksia?"
"Joo laitan. Ei oo ollut."

Joo, ei mulla ole ollut itsetuhoisia ajatuksia kuin joka kerta autolla ajaessa, lääkkeitä ottaessa tai veitsilaatikkoon katsoessani. Mitään vaaraa niistä ei toistaiseksi ole, mutta en tiedä kuinka pitkään ne pysyy vaan harmittomina ajatuksina.

Fysioterapeutti huolestui maanantaina siitä, etten ollut syönyt mitään kun menin sinne. Me mentiin yhdessä syömään ja mua vitutti. Ärsytti ja ketutti niin paljon, kun jouduin syömään ennen kuin olisin omasta mielestäni saanut.

"Sanot sitten siellä hoitokokouksessa tästä ravitsemusterapeutista. Mä uskon, että siitä olisi sulle apua jos sulle tehtäisiin kirjalliset ohjeet mitä syöt ja milloin."
"Joo..."

No mainitsinhan mä, mutta toistaiseksi en saanut aikaa terapeutille, vaan ensin kokeillaan tehdä ruokalistaa mun hoitajan kanssa. Ja äidin. Voi luoja kun sekin on nyt sotkettu tähän, mun elämä on pelkkää ruokaruokaruokaa.

Parina päivänä oon syönyt ihan hyvin ja se inhottaa. Joka aterialla tänään hoin vaan päässäni "mä saan syödä"-mantraa, mutta ei se vaan auta tähän morkkikseen. Mulla on ihan selkeä viha-rakkaus-suhde ruokaan. Se antaa mulle hyvää oloa ja lohtua ahdistukseen, mutta samalla pelkään ja kammoan sitä. Pitää varmaan alkaa kusettaan kaikkia mun syömisistä. Totuuden puhuminen aiheuttaa vaan ongelmia.