just temporary

Viilsin eilen oikein kunnolla. Ahdisti niin perkeleesti. Pieniä ja teräviä haavoja niin monta, että käsi oli veren peitossa. Tapahtuman jälkeen olo oli sen verran parempi, että kykenin nukkumaan. Päivällä kättä kirveli ja pelkäsin, että osa haavoista aukeaa ja paidan hiha tahriintuu. Nyt mulla on taas se sama olo. Haluaisin isompia teriä.

Haluaisin itkeä. Oikein kunnolla. Kyyneleitä ei vain tule, eikä mikään oikein tunnu miltään. Sitähän mä varmaan toivon, kun vetelen lääkkeitäni. Zombi-minä on paljon siedettävämpi kuin tunnemyrsky-minä. Itkiessä kuitenkin tuntuu, että oon vielä elossa. Nyt oon vaan tyhjä kuori, joka ei tunne oikein mitään.

Vaikka joskus mun olo olisi hetkisen parempi ja hymyilisin aidosti, en osaa nauttia siitä hetkestä. Tiedän, että se kaikki on vain väliaikaista ja pian taas tuttu masennus saa ylivallan. Masennus on vaan niin turvallista. Tasaisen paksua harmaata. Ajattelen, että mun sisällä on vielä joku ihan pikkuriikkinen voima tai liekki, joka koittaa taistella masennusmonsteria vastaan. Haluaisin edes pari kyyneltä vain tietääkseni, että se pieni liekki jaksaa vielä taistella ja palaa. Koska se on merkki siitä.