Taas kävi niin. Yhtäkkiä kaikki voimat vaan loppuivat. En jaksanut nousta. Ahdisti ihan saatanasti ja olisin antanut mitä vain, jotta olisin päässyt tekemään pahaa itselleni.

Sitten koko homma vain lähti käsistä. En enää pystynyt hillitsemään itseäni ja annoin kyyneleiden valua pitkin kasvojani. Pitkästä aikaa itkin ihan sydämeni pohjasta. Romahdin.

"Jos sulla tulee tällanen olo uudestaan, niin älä jää yksin. Kaikki täällä haluaa auttaa sua."

Oon vaan niin väsynyt. En jaksa tehdä mitään, mutta en pysty olla tekemättäkään. Tuntematon ahdistus on vaan kasvanut taas ihan liian isoksi möykyksi. Mulla on jopa fyysisesti paha olo. En tiedä, mitä tehdä. Tekisi mieli viiltää, mutta en jaksa. En jaksa myöskään kirjoittaa, lähteä lenkille tai nukkua päiväunia.

Niin katoavaa on voimat ihmisen.