Tänään jouduin keskusteleen tulevaisuuedsta. Tai kuinka sitä ei ole. Ennen suunnittelin innoissani valmistumistani, kotoa muuttamista, aikuistumista. Nyt ajatus noista vaan ahdistaa mua. En mä halua elää.
En mä pärjää kuitenkaan.
Parin kuukauden kuluttua mun koulu taas alkaa. Sillon mun pitää pärjätä ja jaksaa. Tietysti mulle hankitaan joku jatkohoitopaikka, mutta mitä jos se ei vaan riitä? Mitä jos mun hoitosuunnitelmaani kirjoittamani tavoitteet elämänhalun palaamisesta ja tulevaisuuden kirkastumisesta ei toteudu? Tavallaan haluaisin päästää itseni niin huonoon kuntoon, että osastopaikka olisi taattu. Sitten ei ainakaan tarvitsisi huolehtia omasta elämästä yhtään.
Huomenna on penkkarit ja perjantaina abiristeily. Pakko mun on niihin mennä, koska oon maksanutkin niistä jo pitkän pennin, mutta mieluiten jäisin vaan kotiin. Kolme päivää pidän taas jotain naamaria naamalla ja esitän, että kaikki on ok. Tai sitten vaan vedän pään täyteen ja nappaan vaikka pari pilleriä päälle niin avot! En voi kieltää, ettenkö olisi miettinyt myös risteilyllä laidan yli mereen hyppäämistä, mutta ei niin tuu tapahtumaan. Jokuhan voisi vaikka nähdä ja ehtiä pelastaa mut.
P.s. Tekisi ihan hirveästi mieli viiltää. Koitan kuitenkin hillitä haluni, koska mulla on jo tarpeeksi arpia peiteltävänä viikonlopun ajaksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti