"don't cry

we all make mistakes from time to time

unfortunately for me

being me was mine"

Halusin paikan, jonne kirjoittaa silloin, kun oma päiväkirja tuntuu liian ahtaalta. Päätin aloittaa blogin. Tai oikeastaan tämä blogi on ollut olemassa jo vähän aikaa, mutta nyt vasta kirjoitan tänne. Varoitan jo nyt, että tämä blogi tulee olemaan hyvin masentava, eikä sovi kenellekään, joka kamppailee samojen ongelmien kanssa ja haluaa päästä niistä eroon.

Mä oon vakavasti masentunut. Mulla on ongelmia ruoan kanssa. Mun parhaat kaverit on vessanpönttö, lääkkeet ja säännölliset keskustelut jonkun hoitavan tahon kanssa. Jos kaikki olisi viimeisen vuoden aikana mennyt kuin Strömsössä, olisin nyt lukulomalla ja ensi keväänä valkolakki päässä. 

Mulla ei ole mitään traagista tarinaa masennukseni taustalla. Mun itsetunto poljettiin maahan, tärkeä ihminen sairastui, mut jätettiin yksin, koulumenestys alkoi heiketä ja suuret päätökset tulevaisuudesta ahdistivat mut nurkkaan. Jossain vaiheessa vaan romahdin kaiken taakan alle. Lukuisista lääkäri- ja psykologikäynneistä sekä lääkityksen aloituksesta huolimatta mun olo vaan huononi. Oksentamisen kaveriksi tuli myös viiltely, ja siinä vaiheessa kun kerroin lääkärille haluavani tappaa itseni, sain kiireellisen ajan psykiatriselle poliklinikalle. 

Polilta sain lähetteen tehostettuun psykiatriseen avohoitoon. Käyn siis arkisin tapaamassa muita masentuneita ja koitan saada itseni kuntoon. Juuri nyt en kuitenkaan näe mitään poispääsyä tästä tilanteesta. Se kuuluisa valo tunnelin päässä on sammunut jo vähän aikaa sitten. Mietin kuolemaa joka päivä. Missä, miten ja koska? Toivottavasti mahdollisimman pian.