living in a world so cold

Katsoin tänään YouTubesta videon (videoon tästä!), jossa eräs tyttö kertoi masennukseen saamastaan hoidosta. Oikeastaan videon tekijä kertoi, kuinka hän ei ollut saanut riittävästi oikeanlaista apua. Aloin tietysti verrata omia kokemuksiani hänen kertomiinsa.

Kun mä hakeuduin koulupsykologin puheille, asiaa koitettiin selvittää puhumalla ja mitään diagnooseja ei oltu todellakaan rustailemassa. Jo parin kerran jälkeen musta alkoi kuitenkin tuntua, että kävin siellä turhaan, koska sellainen lätiseminen ei auttanut mua yhtään. Ymmärrän, että minkään diagnoosin kanssa ei pidä hosua ja hätäillä, vaan tarkistaa ensin, jos ongelma olisi ratkottavissa keskustelemalla tai menisi ohi itsestään.

Hyvin pian pyskologikäyntien aloittamisesta, mun vointi romahti radikaalisti. Olin jo kärsinyt melko pitkään uniongelmista, eli olin todella uupunut ja koulutyö tuntui vain ihan ylivoimaiselta. Koulusta mut ohjattiin terveyskeskuksen päivystykseen, koska mä olin ihan hajalla ja tilanne melkoisen akuutti. Päivystyksessä keski-iän jo reippaasti ylittänyt lääkärisetä sitten kirjaimellisesti naureskeli partaansa ja lähetti mut kotiin. Siinä vaiheessa mäkin ajattelin, että tää ei voi olla todellista. Kuka ihminen nauraa toiselle, joka on itkuaan pidätellen tullut kertomaan ongelmastaan?

Videolla tyttö kysyi: "minkä takia hoitoon pääsee vasta sitten kun sanoo, että tapan itteni?" Mielestäni erittäin osuva kysymys, jota oon itsekin välillä miettinyt. Vasta sitten, kun vastasin BDI-kyselyyn "haluaisin tappaa itseni", alkoivat asiat rullata ihan hirveää vauhtia. Toki on hyvä, että ne lähtivät rullaamaan edes silloin, mutta myös videon tyttö oli sitä mieltä, että näihin asioihin pitäisi saada kunnollista apua jo kauan ennen tappouhkauksia.

Psykologin kautta sain onneksi akuuttiajan lääkärille, joka kyllä sai asiat etenemään. On kuitenkin vain luojan lykky, että lääkärini oli niin ymmärtäväinen ja ihana ihminen, jollainen kaikkien muidenkin lääkäreiden tulisi olla.  Kaikilla poleilla ja tutkimuksissa ravaaminen tuntui kyllä todella raskaalta ja välillä jopa niin uuvuttavalta, että mietin josko vain suosiolla luovuttaisin. Olen kuitenkin kiitollinen siitä, että mua ei missään vaiheessa jätetty kokonaan yksin näiden asioiden kanssa kaiken byrokratian pyöritykseen.

Vaikka onkin jo selvää, että oon masentunut ja ongelmani ovat ihan todellisia, mietin usein olevani "liian terve" saadakseni hoitoa. Jotenkin saan aina videon tytön kuvaileman tunteen, että mä en ole tarpeeksi arvokas tai tärkeä saadakseni apua. Pitäisi olla masentuneempi, itsetuhoisempi ja muuten vain enemmän sekaisin, jotta kukaan haluaisi hoitaa. Mun mielestä varsinkin mielenterveydellisiin ongelmiin pitäisi avun saamisen olla nykyistäkin helpompaa ja kynnyksen oltava matalampi. Tällä hetkellä mun pitää taistella joka aamu löytääkseni edes yhden syyn nousta sängystä ja selviytyäkseni päivästä. Tuntuu ihan mahdottomalta ajatukselta, jos mun pitäisi sen lisäksi vielä tapella terveydenhuoltoa vastaan saadakseni tarvitsemaani hoitoa. Toivon todella, että asiat muuttuisivat pian ja avun saamiseksi ei tarvitsisi olla jo sitomassa köyttä kaulaansa.