thinner is always the winner

Mä oon aina ollut tosi pienikokoinen. Lyhyt, hoikka ja siro. Olin pitkälle ala-astetta kaikkien standardimittojen alapuolella, mutta silti ihan terve ja sopusuhtainen. Murrosiässä on varmaan ihan normaalia hämmentyä kehonsa muutoksista, mutta mulle pieni painonnousu ja muotojen saaminen olivat kova isku vasten kasvoja. 

Olin luultavasti 16-vuotias, kun mun veli nosti mua leikillään ja sanoi "et kyllä oo enää ihan niin kevyt kun ennen." Tiedän, että mun veli ei sanonut sitä loukatakseen mua, mutta kuulen sen äänen vieläkin mun päässä kuiskimassa. En oo enää se kevyt lintunen, vaan läski. Mua alkaa ahdistaa ja hävettää aina, kun keskustelu siirtyy painoon tai ruumiinmuotoihin muutenkin. En halua, että mun mahaan kosketaan. En halua, että kukaan nostaa mua. En halua istua kenenkään sylissä. Koska mua pelottaa, että oon liian painava.

Vuosi sitten aloin tarkkailla painoani enemmän. Olin kuitenkin vielä ihan suht hyvissä mitoissa mielestäni, mutta pienet oksentelukokeilut alkoivat. Kun sitten sain vastakaikua ihastukseltani, itsetuntoni kasvoi. Sain kuulla, että näytän hyvältä ja oon just sopiva. Painohuolet katosivat. Syksyllä ahdistuksen kasvaessa, aloin etsiä lohtua ruoasta. 

Eräänä päivänä erehdyin käymään vaa'alla, ja kun näkemäni numero oli isompi kuin koskaan, sain oikeasti ihan hirveän kohtauksen. Mua pyörrytti, oksetti ja inhotti kun vain katsoinkin itseäni peilistä. Aloin syödä vähemmän. Valmiiksi jo pieniruokaisena mun ei tarvinnut onnekseni kauaa odottaa, kun paino alkoi tippua. Muutama viikko sitten painoin vähemmän kuin pitkään aikaan, 47 kiloa. Painoindeksini keikahti lievän alipainon puolelle ja olin niin onnellinen ja helpottunut. Mutta yhä läski.

Uuden lääkityksen myötä ruokahaluni kasvoi ja kovista paastoamisyrityksistäni huolimatta aloin ahmia aina, kun sallin syömisen itselleni. Koska vessanpönttö oli mulle jo vanha tuttu, tuntui se luonnolliselta ja helpolta ratkaisulta ahmimisen jälkeen. Aluksi oksensin kerran tai pari viikossa, sitten monena päivänä viikossa ja nyt lähes päivittäin. Välillä useasti päivässä. Enää mun ei tarvitse edes kunnolla ahmia ruokaa tunteakseni tarvetta oksentaa. 

Normaalisti oksentaminen on ihmiselle epämieluisa kokemus, jota monet yrittävät keinolla millä hyvänsä välttää, mutta mulle se antaa suurta nautintoa. Nautintoa, jota en enää saa juuri mistään muusta. 

Haluaisin puhua tästä ongelmasta mun hoitajalle, mutta jotenkin se tuntuu ihan liian nololta. Sitäpaitsi oon luultavasti niidenkin mielestä aivan liian lihava, jotta mulla vois olla syömishäiriö. Tai niin ainakin ääni mun päässä sanoo. 

Taidankin tästä lähteä halaamaan vanhaa tuttua.