it's all because of you

No ryyppäämiseksihän se meni. Rehellisesti sanottuna en olisi kyllä mitenkään selvinnyt koko reissua selvinpäin. Mutta oli mulla ihan hauskaa. Tanssin ja nauroin. En kuitenkaan voinut yhtyä erään kaverini lausahdukseen: "mulla on jotenkin niin onnellinen olo". Menomatkalla bussin radiosta soi Olavi Uusivirran kappale On niin helppoo olla onnellinen, mutta ei se kyllä ole.

Jossain vaiheessa iltaa (tai yötä? Mun ajantaju oikeasti katosi saman tien kun astuttiin laivaan.) istuin hytissä yhden kaverini kanssa ja hän kysyi multa suoraan mikä mulla on, viitaten mm. muuttuneisiin kirjoitussuunnitelmiini. Pienessä laskuhumalassa kerroin sitten lyhykäisyydessään tilanteestani ja melkein itkin. En oo ikinä ennen itkenyt kertoessani jollekin, että oon masentunut. Nyt mua kaduttaa hirveästi. Taas yksi ihminen, jolle oon paljastanut elämääni. Naamarit on taas riisuttu. Mua pelottaa, että ihmiset käyttävät tietoaan hyväksi ja iskevät vyön alle.

Ei mun ilta ja yö ollut muutenkaan ihan pelkkää nuoruuden huumaa ja iloista bailaamista tanssilattialla. Jouduin useampaan otteeseen törmäämään henkilöön, jonka voisin laskea yhdeksi masennukseni osatekijäksi. En tietenkään syytä häntä tästä kaikesta, mutta ikävä kyllä sanoillaan ja teoillaan muut ihmiset osaavat satuttaa tahtomattaankin. Joka kerta, kun näen tämän henkilön, mun itsetunto laskee sekunnissa sadasta nollaan ja muutun täysin puolustuskyvyttömäksi. En pysty edes katsomaan häntä silmiin, koska se satuttaa liikaa.

Söin myös aivan liikaa matkan aikana. Buffetissa koitin käyttäytyä maltillisesti, mutta se oli todella vaikeaa. Onneksi paikalla oli hirveästi muitakin ihmisiä, koska toisten läsnäollessa en kehtaa syödä niin paljon, kuin yksin kotona. Yleensä juhlailtojen jälkeen on morkkis siitä, mitä hölmöä teki kännissä muiden ihmisten kanssa, mutta mua kaduttaa ainoastaan syöminen. Miksi helvetissä mä oon tänäänkin syönyt kuin en olisi ennen ruokaa nähnytkään?