Istun sängyllä omassa huoneessani. Ovi on kiinni, mutta kuulen silti kuinka muut perheenjäseneni nauravat iloisesti olohuoneessa. Miksen mä voi olla siellä myös? Miksi en halua olla siellä? Miksi se tuntuu niin vaikealta?

Välillä musta tuntuu, että mä en kuulu tänne. En kuulu mihinkään. Missä on ne ihmiset, jotka ymmärtävät mua? Mun ihmiset? Aina hetkisen luulen löytäneeni paikkani, mutta ikinä se ei ole kestänyt. En välttämättä jaksa tällaista epävarmuutta kovin kauaa. Kaikki on vaan niin väliaikaista, kun mä kaipaisin edes jotain pysyvää.

Kukaan ystävistäni ei ole viime aikoina kysynyt, miten mulla menee. Kukaan ei ole halunnut nähdä tai edes jutella. Ei edes ne harvat, jotka tietävät sairastumisestani ja ovat luvanneet "olla aina mun tukena ja joille voin aina puhua". Ymmärrän kyllä, että on varmasti outoa ja pelottavaa jutella masentuneen ihmisen kanssa, ja mieluummin vain sivuuttaisi asian - olisi kuin mitään ei olisikaan. Silti se tuntuu helvetin pahalta. Tiedän, että ei ole mun kavereideni tehtävä toimia terapeuttina tai roska-astiana, johon oksentaa kaikki murheet, mutta silti yksi pieni "mitä kuuluu?" voisi pelastaa mun päiväni.

Mä oon todella yksin, vaikka mun ympärilläni olisi koko suku ja kaikki ystävät. En voi edes omassa kodissani olla oma itseni ja näyttää sairauttani. Koko masennus, syömishäiriö ja viiltely ovat pelkkiä tabuja, joista kukaan ei uskalla tai halua puhua. Ihan kun mun sairastumista ei haluttaisi hyväksyä. Joka päivä mä vedän hihat peittämään arpiset kädet ja pyyhin itkuiset silmät, ennen kuin kukaan huomaa. Haluaisin pystyä olemaan omassa kodissani niin hajalla, mitä oikeasti olen - ilman typerää esittämistä.