Täällä taas. Kotona, omassa huoneessa. Paljon on tapahtunut ja moni asia muuttunut. Mun perheenjäsenet tietävät nyt kaiken. Ne tietää, kuinka paskana mä oon. Tai olin. Mun olo on kahden kuukauden aikana kohentunut aika huimasti. Sain uusia lääkkeitä ja vähän hermolomaa. Mieli on paljon virkeämpi kuin ennen ja oon jopa saanut asioita aikaiseksi. Halu elämänhalun löytymiseen on alkanut kasvaa. Aika ajoin tulee kuitenkin niitäkin hetkiä, kun kaikki on paskaa ja haluaisin ajaa autolla rekan alle.

Mun elämään on tullut yksi uusi ihminen. Poika. Ystävä. Poikaystävä. Sen kanssa mulla on turvallinen olo, mikään ei voi satuttaa ja mitkään romahdukset eivät ole vaarallisia. Mutta aina kun ollaan erossa, mulla on ensinnäkin kamala ikävä ja toiseksi paljon paskempi fiilis muutenkin. Vaikka toinen on vain yhden puhelinsoiton päässä, on se silti liian kaukana.

Kaikki möröt mun sisällä on ehkä hetkeksi hiljentäneet ääntään, mutta kauhulla odotan, kun ne nostavat päätään ja alkavat taas huutaa.

Loppuun laitan yhden biisin, joka ei sinänsä kerro mitenkään mun elämästä, mutta toivon että muistaisin tän asenteen sillon, kun kaikki kaatuu niskaan. "Vaikka menis kaikki päin helvettii, laulan silti laalalalalalaa...."