Moi. Minä täällä taas. Melkein puoli vuotta siitä, kun kirjotin tänne viimeksi. Melkein koko tuon ajan oon voinut hyvin tai edes kohtalaisesti. Kävin fysioterapiassa ja hoitajan luona juttelemassa. Lähdin ulkomaille ja palasin Suomeen. Löysin rakkauden, jota kaipaan joka päivä. Ja nyt mulla menee taas huonosti.

Viime lauantaina aloin taas viillellä. Ihan pieniä naarmuja vain, mutta aika monta. Silloin mulla oli myös todella voimakkaita itsemurha-ajatuksia. Jos olisin pystynyt liikkumaan johonkin, olisin tehnyt itselleni jotain kenties peruuttamatonta. Joku voima kuitenkin piti mut paikallani, enkä yksinkertaisesti kyennyt liikkumaan. Kerroin tän kaiken mun hoitajalle eilen ja se taisi huolestua aikalailla. Ehdotti jopa lyhyttä osastojaksoa. Mutta ei, sairaalaan mä en enää ikinä mene vapaaehtoisesti. En oikein luota siihen systeemiin. Viimeksiki mun "no oot ehkä viikonlopun yli" muuttui kahdeksi kuukaudeksi.

Jotenkin mun olo on kauheen voimaton. Tulevaisuus tuntuu taas tosi raskaalta ja pelottaa, että petyn. Että en jaksakaan täyttää mun velvollisuuksia. Ja että petän muutkin. Että musta tulee taas taakka. Pelkään, että tää paha olo vaan vetää mut taas mukanaan johonkin pimeään, mistä ei meinaa päästä pois. Haluaisin vaan juosta pois ja karata. Ulkomailla oli niin paljon etäisyyttä tähän masennukseen, että siellä ehkä sen takia tuntui niin hyvältä. Mutta luultavasti masennus ja muut ongelmat osaavat uida meren yli ja seurata sinnekin. Ja mitäs sitten tehdään? Palataan häntä koipien välissä Suomeen anomaan apua? En mä tiedä mitä mä teen. Tuntuu, että tää koko sairaus ois yks iso kirous josta kukaan ei voi mua vapauttaa.