when you feel so tired but you can't sleep

Tuntuu, että oon menettämässä järkeni. Kaikki vaan hajoaa ja päivä päivältä tuntuu raskaammalta. En ehkä kestä enää kauaa. En tiedä, mitä sitten tapahtuu, kun en enää kestä. Toivottavasti ei ainakaan osasto kutsu. Koska se olisi maailman kamalinta, mitä mulle voisi enää tapahtua.

Perjantaina yksi kaverityttö kysyi, mitä mun kädelle on tapahtunut. Oon aikasemmin kertonut hänelle masennuksestani, mutta en itsetuhoisuudestani. Tai en mä ole itsetuhoinen... haluan vain vahingoittaa itseäni. En kuolla. No kuitenkin, koitin vastata jotain ympäripyöreää, kuten "mua ahdisti" tai "se on vaan mun tapa", mutta sain aika tylyn vastaanoton. "No mutta mitä se auttaa?" "En mä ymmärrä tommosta". No vittu en minäkään ymmärrä enkä tiedä, mitä se auttaa. Ainakin hetken helpotusta siitä saa. Äsken lukittauduin vessaan teräni kanssa, mutta en saanut viillettyä tarpeeksi syvälle. Viilsin sitten koko käden naarmuille ja verta tuli ja sitä oli ihan joka paikassa. Se riittäköön.

Samana iltana humalapäissäni kerroin ohimennen mun juopottelusta (No en mä mikään juoppokaan ole, mutta tykkään ottaa kun silloin ei ahdista ainakaan niin paljoa.) ja viiltelystä yhdelle toiselle kaverille, joka suuttui ihan kunnolla. "Mä niin pidän huolen, että ****n synttäreillä oot selvinpäin mun kanssa. Ja lopetat itsesi satuttamisen!" Uhkaili soittaakin seuraavana päivänä, vaan ei ole kuulunut. Ei varmaan kiinnosta enää mun kuulumiset.

Sain myös torstaina aikamoisen saarnan edellämainituista aiheista kolmannelta henkilöltä ja voi vittu kun mä en enää jaksaisi kuulla mitään terveysriskeistä ja itseään niskasta ottamisesta. Mä. Olen. Sairas. Tajutkaa se. Ja joo, tiedän, että sairaus ei ehkä ole mun valinta, mutta parantuminen on MUTTA KUN EN MÄ EDES HALUA PARANTUA. Haluan olla yksin, ihan vaan yksin. Eli antakaa mun olla.

Eilen miehen luona tuli pieni ahdistuksenpoikanen, muutaman kyyneleenkin vuodatin, mutta me yhdessä päästiin sen yli ja selvisin. Ilman viiltelyä. Mutta yleensä se meneekin mulla niin päin, että ensin viiltelen ja sitten alkaa ahdistaa. Ihan niin kuin nytkin. En tiedä mikä siinä on, mutta mä vaan jotenkin kaipaan sitä ahdistusta elämääni aina silloin tällöin. Vaikka se tuntuukin kurjalta, musta vaan tuntuu, että en pärjää ilmankaan. Ilman sitä en ole oma itseni. Kai? En mä muista/tiedä millainen oon omana itsenäni.

Mulla olisi niin paljon asiaa, mutta en viitsi tehdä tästä kilometripostausta, jota kukaan ei jaksa lukea. Jätän tämän siis vain tähän. Paskaa on.

I'm afraid that I'm scared of myself

Aina kun silmä välttää, oon tekemässä pahoja. Nytkin, juuri äsken. Tulin kotiin, pistin huoneeni oven kiinni ja annoin terän liukua iholla. Niin suloisia pieniä veripisaroita. Niin ihanaa, kaivattua kipua. En ole luvannut kenellekään lopettaa viiltelyä, mutta olen luvannut taistella niitä ajatuksia vastaan. Jokainen, joka tietää NE ajatukset, tietää myös, että niitä vastaan taisteleminen on helvetin vaikeaa. Hoitajani sanoi, että "pakota ne ajatukset pois päästäsi". Aivan, joo, minäpä päätän olla ajattelematta viiltelyä. Se tuntuu toimivan vaan päinvastoin - mitä enemmän yritän olla ajattelematta, sitä enemmän ja rankemmin ajattelen. Mä niin toivon, että sillon 14-vuotiaana en olisi koskenutkaan veitseen ja kokeillut. Vaikka silloin vannoin, että ei enää ikinä, tiesin sisimmässäni, että tää on se mun keino purkaa pahaa oloa. En halua purkaa itsevihaani muihin, joten rankaisen itseäni. Se tuntuu paljon oikeammalta. 

Puhuin tänään pitkään erään tärkeän henkilön kanssa. Tuntui hyvältä kuulla sanat "mä kyllä ymmärrän, mitä sä tarkoitat ja tunnet". Mutta sitten sieltä alkoi tulla saarnaa alkoholin käytöstä, työttömyydestä ja ylipäänsä mun negatiivisesta elämänasenteesta. Että se siitä sitten. Kotimatkalla bussissa mä itkin, tuntui niin paskalta kuulla totuus. Mä tiedän, että juominen on pahasta mulle, mutta juon koska on paha olla, sitten tulee vielä paskempi olla, joten juon vähän lisää. Sama homma niin viiltelyssä kuin röökin poltossakin. Siihen jää vaan koukkuun. En sano olevani alkoholisti millään tapaa, mutta oon alkanut olla itsekin vähän huolissani omasta juomisestani. En juo kerralla paljoa, mutta tissuttelen aika usein. Kerran pari viikossa, mikä on hurjasti enemmän kuin vaikka puoli vuotta sitten. Oon taantunut jonnekin teiniasteelle, kun alkoholi saa mun sukat pyörimään jaloissa ja innostaa mua. Ja humalahakuinen juominen on sitä parasta.

Rehellisesti sanottuna, mulla ei ole hajuakaan mitä mä haluan mun elämältä. Haluanko mä mitään? Oikeasti - juuri nyt - haluaisin mun elämän olevan stressitöntä ja kiireetöntä. Sellaista, että ei tarvitsisi nousta sängystä juuri koskaan. Mutta silloin olisi vain tyhjää, eikä sekään loppujen lopuksi enää tuntuisi kivalta, kun ei olisi mitään mihin verrata. Jos ymmärrätte. Mulla ei taida loppujen lopuksi olla juuri mitään tavoitteita. Haluaisin omaan kämppään joo, mutta tässä kunnossa yksinasuminen ei tule kuuloonkaan. Miehen kanssa se vielä onnistuu, kun kaikkea ei tarvitse tehdä yksin. Mies vain ei halua vielä muuttaa yhteenkään (minkä ymmärrän, olisihan se aika aikaista), joten kai tässä nyt sitten reissataan kahden kodin väliä vielä tovi. 

Huomenna on hoitoneuvottelu lääkärin ja hoitajan kanssa. Puhutaan vähän mun tilanteesta ja lääkkeistä. Mua pelottaa ihan helvetisti, että lääkäri laittaa mut osastolle. Mutta en mä oo tappamassa itseäni, en missään nimessä. Eikä mua kukaan voi pakottaa hoitoon, eihän? Mua ahdistaa ihan liikaa. Apua...

all they see is scars

Moikka. Viikonloppuna kuulin hyvältä ystävältäni surullisia uutisia. Näin toisen ihmisen kädessä viiltelyjälkiä ja heti mun alkoi tehdä mieli itsekin viiltää. Eikä se tunne ole mennyt ohi. Haluaisin vain upottaa terän ihooni ja antaa veren valua. MÄ HALUAN. Mutta en voi. En jätä sitä tekemättä itseni takia, vaan muiden. Miehen, perheen, hoitajan... kaikkien, jotka kenties pettyisivät minuun, säikähtäisivät ja huolestuisivat.

Syömisenkään kanssa ei ole ollut kovin ongelmatonta. Ruoka on mulle jälleen kerran uhka, ja välttelen sitä viimeiseen pisaraan asti. Ravitsemusterapeuttikin taisi luovuttaa mun suhteen, kun antoi "miettimisaikaa" helmikuuhun asti. Silloin tapaamme uudelleen ja katsotaan, mitä tehdään. Haluaisin vain laihtua niihin samoihin mittoihin, joissa olin muutama vuosi sitten. Painoni on kuitenkin pysynyt niukasta ravinnosta huolimatta melko samana. Tiedän, että kehon mennessä säästöliekille, laihtumista ei tapahdu, mutta kyllä sen painon pitäisi vielä tässä vaiheessa pudota. Olisin varmasti kauniimpi, ihanampi ja onnellisempi ilman läskimakkaroita ja löllyviä reisiä. Mua oikeasti oksettaa katsella itseäni alasti - oon niin kamalan näköinen.

Hoitajani sanoi tänään, että "pakota ne viiltelyajatukset pois". Ihan kuin se tapahtuisi noin vain ja ykskaks. Miten voin olla ajattelematta asiaa, joka on vallannut mun koko mielen? Mun on PAKKO päästä viiltelemään. Ihan pakko, muuten en saa mielenrauhaa. Ei mua auta tässä tilanteessa enää mikään muu...

i did it

Mä sitten uskaltauduin kertomaan hoitajalleni niistä lääkkeistä. Ja arvatkaa mitä - mitään pahaa ei tapahtunut. En joutunut osastolle enkä saanut syyllistäviä katseita, niin kuin etukäteen pelkäsin. Oikeastaan se tuntui varsin hyvältä, ihan kuin joku paino olisi tippunut mun harteilta. 

Viime päivät ovat olleet oikeastaan aika mukavia. Sain väännettyä itseni luennoille eilen ja tänään, vaikka se tuntui kauhean vaikealta. Kävin tänään kirpparillakin palkinnoksi siitä, että pääsin liikkeelle. Ostin farkut ja t-paidan ja yhteishintaa niille tuli naurettavat 3,5€! Vaikka kaikki on hyvin, mua vähän jännittää tämä loppuviikko. Joudun nimittäin olemaan miehestä erossa ainakin ensi maanantaihin asti, ellen sitten perjantaina ota autoa alle ja hurauta hänen luokseen. Mutta ehkä tällainen erossa olo voi olla ihan terveellistäkin, kun normaalisti me näemme joka ikinen päivä. Huomenna olemme muuten olleet 7 kk yhdessä ja se on meille kunmallekin pisin parisuhde, missä olemme olleet.

Kirjoitan tätä postausta autossa matkalla kotikotiin. Tavallaan ihanaa, että pääsee taas nukkumaan ikiomaan sänkyyn, tekemään asioita, joita juuri minä haluan tehdä ja rentoutumaan. Aloitin eilen uuden kirjankin, joka vaikuttaa melko koukuttavalta, mutta sen sijaan mun pitäisi oikeasti lukea ensi viikolla koittavaan tenttiin, mutta en ajatellut ottaa siitäkään kauheesti paineita - olosuhteet huomioon ottaen oon mielestäni opiskellut aika ahkerasti, ja skipannut vain yhden luennon, jonka asiat mä sitten opiskelin itsenäisesti.

Jännittävin, mutta ihan hyvin mielin siis katse kohti loppuviikkoa. 

syö, syö, syö

Mä olen tavannut nyt kahdesti ravitsemusterapeuttia. Ensimmäisellä kerralla tehtiin mulle ateriasuunnitelma, jota lupasin noudattaa. No, aluksi kaikki menikin niin kuin oltiin sovittu, mutta jossain kohtaa huomasin lihoneeni, ja silloin tuli stoppi. Mun pään sisällä alkoi hälytyskellot soida ja lopetin ateriasuunnitelman noudattamisen. 

Viime viikolla tavatessani RT:tä, kerroin näistä tuntemuksistani ja siitä, kuinka suuri muutos ateriasuunnitelman noudattaminen on, ja kuinka mahdottomalta se tuntuu. En saanut osakseni pelkäämiäni haukkuja vaan päinvastoin RT tuntui ymmärtävän mun painiskelut syömisen kanssa. Sovittiin, että yrittäisin lisätä vaikka vain yhden, pienen aterian päivittäiseen syömiseeni, mutta sekin tuntuu olevan liikaa. 

Tällä hetkellä syön sen 2-3 kertaa päivässä. Mun keho on niin tottunut niukkaan ravinnonsaantiin, että en aina edes tunne nälkää ja sitä kautta muista syödä. Ja mun mielestä se on vaan hyvä asia. Syömättömyydestä huolimatta mun paino ei ole kuitenkaan laskenut. Se pysyy siinä tietyssä lukemassa päivästä toiseen eikä hievahdakaan alaspäin. Ja se saa mut ahdistumaan. Haluaisin lopettaa syömisen kokonaan, mutta en pysty valehtelemaan perheelleni ja miehelle, että olisin muka syönyt. Ja jos kerron, etten ole pistänyt suuhuni murustakaan päivän aikana, tulee heidän suustaan vaan moitetta ja syyllistämistä. 

Eilen olin lounaalla miehen ja hänen kahden työkaverinsa kanssa. Puheeksi tuli jostain syystä syömättömyys ja miehen kaveri totetsikin ivalliseen sävyyn, että "that seems smart". Mulle tuli tuosta kommentista tosi paha mieli ja sellainen olo, että kaikki syömisen kanssa painiskelevat ovat idiootteja ja vähä-älyisiä. Mä näen asian niin, että kyseessä on sairaus eikä merkki mistään tyhmyydestä. En mä voi omille tunteille tai ajatuksilleni mitään. En mä voi vain päättää, että nyt syön ja unohdan kaiken painokriiseilyn. Se ajatusmalli on vain niin iskostunut mun päähän, että en tiedä pääsenkö siitä koskaan eroon ja tuollaiset kommentit saavat mut tuntemaan itseni aivan maan matoseksi. Nyt jälkeenpäin ajateltuna mun olisi ehkä pitänyt sanoa jotain vastaan, ja että kommentti loukkasi mua,mutta en halua paljastaa ongelmiani ja heikkoja kohtiani ihmiselle, joka ei kuitenkaan ymmärtäisi mua. Onneksi mies pysyi tässä kohtaa hiljaa ja tiesi varmasti, mitä ajattelin.

there ain't nobody who can comfort me

Menin eilen puhuman eräälle ihmiselle mun lääkesekoiluista. Hoitajalleni en ole vielä uskaltanut kertoa, mutta maanantaina mun on kyllä pakko. En vaan tiedä, miten sen tekisin - tuntuu, että hän vain pettyisi muhun ja sitä en halua. Mutta en halua myöskään elää valheessa ja huijata muita ja itseäni sanomalla, että kaikki on hyvin.

Niin, mä olen käyttänyt lääkkeitä väärin. Haluan saada nopeasti pahan olon pois ja että se pysyisi poissa pitkään - otan siis liikaa unettavia lääkkeitä ja nukun, niin ei tarvitse kärsiä todellisuudesta. Mutta mitä jos joskus humalapäissäni (olen alkanut lääkitä pahaa oloani vähän myös alkoholilla) otan niitä lääkkeitä, enkä enää herääkään? Kuka mut löytäisi? Miten hän reagoisi? Mitä siitä seuraisi?  Tiedän, että tällaisessa tilanteessa mun pitäisi vaan päästä eroon niistä jäljellä olevista lääkkeistä, mutta en mä halua. Tuntuu ihan samalta, kuin silloin kun hävitin viiltelyteräni. En pysty.

Mä kerran sain ahdistuskohtauksen miehen luona. Se tunne oli samaan aikaan todella nolo, mutta kuitenkin oli turvallista olla hänen kanssaan. En päässyt tekemään itselleni pahaa. Mun oli vain pakko odottaa, että se maailmanlopun tunne menisi ohi - ja se meni. Pitäisi aina vain muistaa, että tunteet eivät ole pysyviä, eikä paha olo tarkoita, että kuolen. Se vaan on niin vaikeaa, koska aina ahdistuskohtauksen aikana meen johonkin ihan ihme tiloihin, jolloin en pysty ajattelemaan selkeästi tai järkevästi. Silloin oikeastaan haluan olla siinä ahdistuksessa, sen turvallisessa syleilyssä. Silloin tunnen olevani turvassa, vaikka samaan aikaan olen itse itselleni uhka. 

nobody knows

Täällä taas, ikävä kyllä. Aina kun kirjoitan tänne, mulla on jotenkin paha olla...

Tänään olin yhdessä paikassa, missä multa tultiin kysymään, että mitä mulle kuuluu ja haluaisinko kenties jutella. Olin aikaisemmin päivällä tavannut hoitajaa ja jutellut paljon siellä, niin nyt halusin olla vain hiljaa. Mulle silti merkkasi tosi paljon, että tultiin kysymään ja aloinkin melkein itkeä. En tiedä miksi, mutta oon viime aikoina ollut jostain syystä tosi herkillä. Viikonloppunakin kun olin sisarusteni kanssa ja puhuttiin edesmenneistä ihmisistä, mua alkoi itkettää ja pyysin, että voitaisiinko jutella jostain muusta ennen kun hajoan.

Syöminen on ihan hiton stressaavaa. Kävin ravitsemusterapeutilla torstaina ja siellä puhuttiin mun vammailuista. Onneksi se ei pakota mua mihinkään, vaan kannustaa ja kehottaa enemmänkin ja antaa mulle aikaa. Kuukaudessa kun ei ihan hevillä syömishäiriöisen mieltä muuteta. Mun tekisi mieli valehdella kaikille, että oon syönyt hyvin ja ruoka maistuu, mutta mä vaan oon siitä huono valehtelija, että alan potea huonoa omaatuntoa niin herkästi. Esimerkiksi miehen kanssa tää on tosi vaikea aihe puhua, koska en haluaisi sen kyttäävän mun syömistä, mutta aiheutan sille huolta jatkuvasti - enkä mä todellakaan halua olla sen huolehdittavana 24/7. Mä oon aikuinen ja tiedän, mitä teen! 

Nyt taidan käydä nukkumaan (ilman lääkkeitä) ja herätä huomenna toivottavasti edes himpun verran onnellisempana.

happy little pill(s)

En ole raskaana, luojan kiitos. Ostin varmuuden vuoksi kaksi testiä, toisen teen muutaman päivän kuluttua ihan vain tarkistaakseni. Sain helpotuksen epätietoisuuteeni, mutta jotenkin on silti vähän pettynyt olo. Ehkä siksi, että mielessäni raskauden kuuluisi olla iloinen ja toivottu asia, mitä se yleensä on. Vai onko? 

Eilen illalla kirjoittaessani blogiin, huomasin ahdistuvani. Tunsin kuinka pieni ahdistuksen aalto alkoi levitä ympäri kehoani ja valtasi minut lopulta kokonaan. Itkin. Päätin alkaa lukea kirjaa ja sattumalta kirjan päähenkilö yritti itsemurhaa. Silloin mun päässä napsahti. Etsin käsiini lääkkeet, joita en ole syönyt kuukausiin. Silloinen maksimiannos minulle oli kolme tablettia, nyt otin niitä käteeni viisi. Viisi pientä, punaista pilleriä. Ajattelin, että en halua kuolla, mutta en voisi olla ottamatta jotain apua tähän ahdistuksen. Kirjoitin kaiken varalta kirjeen, jossa kerroin mitä tein ja miksi. Nielin pillerit ja menin peiton alle odottamaan mitä tapahtuisi.

Aamulla heräsin herätyskelloon - en ollut kuollut. Onneksi en ehtinyt kertoa kenellekään, mitä tein. Se jääköön salaisuudeksi toistaiseksi. En aamulla ehtinyt ajatella tapahtunutta, mutta nyt mietin, että hyvä kun en kuollut. En mä sitä kai missään vaiheessa halunnutkaan, mutta hätiköin ja mieleeni juolahti ajatus yliannostuksesta. Kirjan päähenkilökään ei kuollut otettuaan liikaa lääkkeitä, joten nyt saan lukea, mitä hänelle jatkossa tapahtuu, ja mikä tärkeintä - minä saan jatkaa omaa tarinaani.

my mama said it was okay

Hei, olen elossa. Valitettavasti? Onneksi? En mä tiedä.

Viime postauksen jälkeen on taas tapahtunut kaikenlaista. On ollut iloa ja surua, riitaa ja sovintoa, yksinäisyyttä ja ystävyyttä. Aloitin uudessa koulussa, asun eri paikkakunnalla ja olen tutustunut uusiin ihmisiin.

Kouluun paluu aiheutti mulle niin paljon stressiä ja mietittävää, että ahdistuin, lamaannuin kaiken työn alle ja vajosin taas vähän. En pohjalle asti, mutta tuntuvasti kuitenkin. Hoitaja kysyi multa, "Pelottaako sua paraneminen? Haluaisitko sä edes parantua?" Kyyneleet alkoivat vieriä poskillani ja sanoin "en tiedä". Siihen hoitaja jatkoi kysymällä onko mulla ollut itsetuhoisia ajatuksia, jolloin en enää saanut edes sanaa suustani, nyökkäsin vain. "Haluatko että pyydän lääkäriä kirjoittamaan sulle sairauslomaa?" Ei, en halua. Mä selvisin siitä stressiryöpystä, mutta mua pelottaa mitä tapahtuu, kun seuraava iskee. Osaanko varautua siihen? Lyökö se mua taas vyön alle ja painaa maahan?

Nyt juon siideriä, juhlameikit naamassa ja hiukset kiharalla. Oloni on silti kaikkea muuta kuin kaunis. Kävin salaa vaa'alla ja painoin lähes 60 kg. SE ON AIVAN VITUSTI LIIKAA. Ja se johtuu siitä, että olen alkanut syödä ravitsemusterapeutin ohjeiden mukaan. Se on selvästi ollut virhe. Aion nyt mielessäni repiä ja polttaa koko paskapaperin ja unohtaa kaiken saamani ruokavalistuksen - mä en enää syö. Piste. Paitsi kun on pakko. Piste. Haluan taas olla se alle 50 kg painava keiju, jonka painoa kaikki kummastelee. Nyt musta tuntuu, että kaikki vain huomaavat mun lihoneen ja päivittelevät sitä. Ja ajatus saa mut itkun partaalle. Kuulen mieluummin kommentointia mun laihuudesta kuin lihavuudesta. Huomasin tänään olevani kateellinen 14-vuotiaalle sukulaistytölle, koska hän oli niin laiha. Luut näkyivät ja se oli kaunista. Tiedän, että hän ei ole vielä kehittynyt aikuisen mittoihin, niin kun mun ehkä kuuluisi. Silti haluan olla kuin hän.

Toinen mieltä painanut asia on mun mahdollinen raskaus. Mua pelottaa aivan sairaasti, että olen raskaana. Menkat alkoivat viisi päivää myöhässä, edellisten menkkojen jälkeen tuli omituista vuotoa ja tosiaan olen nyt lihonut muutaman kilon. Ei kai ne voi olla merkkejä vielä mistään? Huomenna ostan testin ja teen sen, mutta mua pelottaa aivan liikaa. Mies sanoi, että ei millään usko mun olevan raskaana, ja että ei tiedä olisiko se edes mahdollista. Mutta mä haluan kuitenkin mielenrauhan. Pelottaa, että huomaan mahdollisen raskauden liian myöhään - vasta sitten, kun mitään ei ole enää tehtävissä. Koska musta ei ole äidiksi nyt, ei todellakaan. Hyvä että itse pysyn järjissäni ja tässä maailmassa, miten voisin siis huolehtia jostain toisesta jatkuvasti?

Mun mielessä on käynyt ihan hirveitä ajatuksia mahdollista lasta kohden. Juon itseni siihen kuntoon, että vauva ei selviä. Hakkaan vatsaani niin, että saan keskenmenon. Tiedän, että abortti ei tulisi olemaan ongelma muille kuin itselleni. Olen vannonut, etten koskaan sellaista tekisi, mutta nyt en todellakaan näe muuta vaihtoehtoa. Mutta silti - olenko murhaaja? Ei ole lapsen vika, että on käynyt vahinko. Toisaalta, koen olevani täysin oikeutettu raskauden keskeytykseen, sillä olen AINA pitänyt huolta ehkäisystä. Mutta eihän niistä mikään ole 100% varma... En silti tiedä, mihin jamaan menisin, jos olisin raskaana. Mielummin tappaisin itseni kuin pienen vauvan, vaikka tiedän, että hän kuolisi siinä samalla. Mutta sitten me ainakin voitaisiin olla yhdessä jossain paremmassa paikassa. No joo, mitään varmuutta asiasta ei vielä ole, joten miksi murehtia. Haluaisin vaan niin kovasti selvyyden tähän. Huomenna saan. Ja silloin kerron sen tännekin, oli tulos mikä tahansa.

rakastan, en rakasta

Kyllä, mä tein sen. Yli 20 viiltoa nilkkaan. Olo ei parantunut - toivottavasti muistan sen ensi kerralla kun harkitsen mitään yhtä typerää. Huomenna on lääkärin tapaaminen ja mietin kovasti, kertoisinko hänelle tekemisistäni. Miehelle kerroin melkein heti ja hän otti asian tosi hyvin. Ei syyllistänyt, säikähtänyt tai jättänyt mua yksin. Tuntuu turvalliselta kun on joku, joka hyväksyy mut virheineni. Kaikki nimittäin eivät ole niin tehneet. Oon liian monta kertaa tullut jätetyksi, hylätyksi. Ilman selitystä.

Tänään olisin kaivannut ystävää, mutta kaikilla oli jotain. Miksei kenelläkään ole mulle koskaan aikaa? Ikinä ei voi tehdä mitään spontaania. Pitää varata tapaamisaika kolmen viikon päähän - ihan kuin johonkin viralliseen tapaamiseen. Ja sitten istutaan kahvilla vaikka hampaat irvessä eikä kenelläkään ole hauskaa. Kukapa nyt mun seurasta nauttisikaan.

Okei nyt loppuu tää itsesäälissä rypeminen. On mulla tänään ollut ihan siedettävä päivä. Olin töissä, tehtiin kaikenlaista, tulin kotiin ja söin pitsaa. Nyt on tyhjä olo. Pettynyt olo. Oon tehnyt eilisen ja tän päivän aikana niin monta asiaa, joita oon kieltänyt itseltäni. Viillellyt ja syönyt ihan liikaa. Miehen kanssa sovittiin, että jätetään kaikki herkut pois. Käy. Mutta mua vähän pelottaa että siitä tulee joku ruokanatsi mua kohtaan. "Mitä oot syönyt tänään? Kuinka paljon? Nyt hei vähän syöt." Ehkä pahimpia asioita mitä voisin kuulla. Osasi se kyllä aika kivastikin eilen sanoa: "Olet kaunis ja mun kulta." <3

Join äsken yhden siiderin ja se kummasti rentoutti. Nyt mä vaan oon. Kuuntelen musiikkia ja oon. Mulla on niin sekava fiilis. Samaan aikaan rakastan elämää ja vihaan omaani. Haluaisin elää jonkun toisen kengissä, jonkun jolla olisi vähän helpompaa. Mutta osaisinko silloin arvostaa kaikkea sitä, mitä mulla nyt on? Luultavasti pitäisin kaikkea itsestäänselvyytenä. Toisaalta, kuka määrittää kenellä on helppoa ja kenellä ei? En mä ole maailman ainut ihminen, joka painiskelee asioiden kanssa. Jokaisella on oma risti kannettavanaan.

Nyt mä painun pehkuihin. Hyvää yötä ja toivottavasti huomenna olisi kiva päivä.

scars, oh so sweet scars

Tänään en syönyt aamupalaa, en lounasta enkä edes välipalaa. Kotona vasta yhden leivän ja vähän lasagnea, mutta siinä se. Kävin vaa'alla: 55,5 kg. IHAN LIIKAA. Mutta kuitenkin vähemmän kuin aiemmin. Vielä pitää pudottaa ainakin viisi kiloa, luultavasti enemmänkin. Painoa on siis pudonnut melkein kaksi kiloa. Äh, miksi tää tapahtuu nyt näin hitaasti? Haluaisin olla nyt heti se kevyt keijukainen, joka aikoinaan olin. Oon kyllä huomannut että turvotus on lakannut ja maha ei pömpötä ihan NIIN paljoa kuin ennen. Mies sanoi aloittavansa kesän jälkeen laihdutusprojektin ja mieli teki sanoa, että voisin osallistua siihen myös. Hän kuitenkin kovasti koittaa saada mut syömään "etten kuihdu". En siis oo vielä kertonut sille, että haluan laihduttaa, mutta eiköhän se jo jotakin arvaa.

Viikonloppu oli hyvä. Lauantaina juhlittiin kaksia synttäreitä ja meidän kolmatta kuukausipäivää. Oikeasti se päivä oli vasta sunnuntaina, mutta silloin me koomattiin koko päivä sängyssä. Ensi viikonlopullekin on jo vaikka mitä ohjelmaa, mikä on vaan hyvä, koska saan muuta ajateltavaa masennukseni ohelle.

En aina ymmärrä, miten avoimesti jotkut puhuvat masennuksestaan. Tai siis, hyvä, mutta itse en jotenkin siihen pysty. Töissäkin kerroin vasta kun olin jäämässä sairauslomalle. Enkä silloinkaan ihan kaikkea. Kerroin vaan, että mulla on määrittelemätön masennustila, mutta en sen enempää taustoista tai aikaisemmista diagnooseista. Mutta kai se on ihan hyvä, että he tietävät, niin ei tarvitse aina niin paljoa feikata hymyä. Jos ei hymyilytä niin ei vaan hymyilytä. Toiset taas kailottavat jo ensi tapaamisellaan että "mä tossa olin kolme viikko saikulla kun masensi." Vaikka itsekin toivon, että asiasta voitaisiin puhua avoimemmin ja että ihmiset ymmärtäisivät sitä enemmän, niin en mä kuitenkaan halua olla se joka saa hullun leiman otsaansa...

Asiasta seinään - tänään teki pitkästä aikaa mieli viillellä. Tai on mun tehnyt jo aiemminkin mieli, mutta tänään töissä kun katselin mun arpista kättä, tuli vaan sellanen fiilis että voi vitsi kun taas vois upottaa terät ihoon. Mutta jos viiltelisin, mun olisi pakko kertoa siitä jollekin ja sitten äiti saisi tietää ja sitten mut vietäisiin taas hoitoon. Ja sitä mä en halua. Haluaisin, että mun kehossa olisi paikka, jota kukaan ei näkisi. Joku sellainen kohta, mikä olisi vaan mun tiedossa. Nyt kun kirjotan tätä, mun viiltelyhimo vain kasvaa ja kasvaa. Ehkä pitäisi tehdä jotain muuta, mutta nyt en pysty keskittymään muuhun. Mietin vain mistä saisin helpoiten jotain terävää. Vieressä nököttää sakset, laatikossa olisi harppi ja keittiössä veitsiä. Hmm... Taidan tehdä sen. Mutta vasta kohta. Jos vartin päästä vielä on sellainen olo, niin teen sen. En paljoa, en edes syviä viiltoja. Pieniä naarmuja vain...

Meinasin pyörtyä tänään töihin, koska skippasin aamiaisen. Lounaaksi söin vain leipää ja nyt mulla on ihan kamala nälkää. Kohta on päivällinen ja sekös ahdistaa. Meillä on vielä vieraskin kylässä, niin täytyy esittää että söisin oikeasti jotain. Ettei se - kukaan - ihmettelisi mitään. Kävin kotiin tullessani vaa'alla taas ja painoa oli pudonnut 600 g! Yhdessä päivässä! Jos paino putoaa tähän tahtiin, niin ei mene kauaakaan kun olen tavoitepainossani.

Eilen ajellessani Tampereelle aloin pohtia tätä mun masennusta. Kuinka se on koko ajan ollut mussa, mun päässä, mutta kuinka oon vaan osannut sivuuttaa sen. Niin pitkään olin ilman masennuksen merkkejä, mutta nyt TAAS ne on tulleet takaisin. Turhauttaa. Enkö mä koskaan voi parantua? Enkö mä koskaan voi elää normaalia elämää? Ei musta ole mihinkään oikeisiin töihin tai kouluun, kun kuukauden välein täytyy pitää sairauslomaa. Oon ihan toisen luokan kansalainen ja vaan rasitukseksi yhteiskunnalle. Munlaisia luusereita on onneksi enemmänkin, mutta itse en koskaan haluaisi kuulua niihin, jotka elää valtion kustannuksella. Tai vanhempien. Oonhan mä jo 20-vuotias herranjumala. Monet mun ikäiset ovat eläneet jo pitkään omillaan tehden töitä ja opiskellen siinä sivussa. Ei musta vaan olisi kuitenkaan sellaiseen...

Mua pelottaa ihan hirveästi, että joudun sairaalaan. Tai oikeastaan mua pelottaa muiden reaktio. Mulle on ihan sama missä mä depistelen, mutta esimerkiksi miehen reaktio pelottaa. Ollaan me kyllä siitä keskusteltu, että mitä tapahtuisi jos niin kävisi, mutta mua silti pelottaa että hän(kin) hylkäisi mut. Myös aina kun ajattelen itsemurhaa, mulla tulee ensimmäisenä mieleen mies. En mä voisi tehdä sitä, kun mulla on hänet. Hän on kuitenkin mulle niin tärkeä ja rakas, että en haluaisi elää kuolemankaan jälkeen ilman häntä. Tavallaan hyvä, että mulla on tuollainen "turvamuuri" ja asia, josta pitää kiinni, mutta tavallaan se ahdistaa. Mitä käy jos me eroamme? Tapanko mä sitten itseni? Sitten, kun mulla ei enää ole häntä. Mutta toisaalta haluan ajatella, että me kyllä olemme pitkään yhdessä ja koemme yhdessä kaikkea hyvää ja huonoa. Meillä kummallakaan ei ole ollut mikään helppo elämä, mutta selvästi meidän elämänasenteet eroaa. Mies jaksaa painaa päivästä toiseen, ajatellen että elämä on ihanaa, mutta mä vaan vittuunnun elämään joka päivä. Argh.

Eilen olin syömässä ravintolassa miehen ja kahden kaverini kanssa. Otin hampurilaisen ja ranskalaiset, vaikka piti ottaa salaatti. Söin koko annoksen, vaikka lupasin itselleni etten tee niin. Oon niin pettynyt itseeni. Lauantaina meen taas ravintolaan syömään, mitähän silloin tapahtuu? Toivottavasti en ainakaan pety niin pahasti itseeni kuin eilen.

Nyt oon ehkä taas jaaritellut ihan liikaa. Jotenkin vaan on pää niin täynnä ajatuksia, että en tiedä missä järjestyksessä niitä lähtisin purkamaan. Kaippa tämä vyyhti tästä pikkuhiljaa alkaa purkautua.

please kill me now

Hello again! Piiiitkästä aikaa täällä taas. Mutta se ei ole hyvä, koska tää on merkki siitä että jotain paskaa on taas mun elämässä.

Aloitetaanpa vaikka siitä, että pojan kanssa emme ole enää yhdessä. Emmekä yhteyksissä. Hän koitti soittaa ja viestitellä mulle yksi päivä, mutta en mä vaan pysty vastaamaan sille mitään järkevää. Edellisiä postauksia lukiessani tajusin, miten vitun rakas se ihminen mulle oli on. Kyyneleet vaan vierii pitkin poskia, kun ajattelenkin häntä nyt. Miten saatoin jättää hänet yksin? Meillä oli niin kivaa ja ihanaa. En ehkä saisi ajatella näin, koska mulla on nyt toinen. Kutsutaan häntä nyt vaikka mieheksi, mies kun hän jo on. Ollaan seurusteltu nyt 3 kuukautta ja kaikki on ihanaa. Mies tietää mun sairaudesta ja sen eri vaiheista, mutta pelottaa että hän suhtautuu yhtä karusti kuin poika. Tiedän, että kumppanin ei ole tarkoituskaan olla mikään terapeutti, mutta sattuuhan se, kun rakas ihminen ei ymmärrä miksi mulla on paha olla.

Olin viime viikon sairauslomalla. Sain töissä (kyllä, olen nykyään töissäkin) aivan sairaan ahdistuspaniikkikohtauksen ja seuraavana päivän marssin lääkäriin. Asiaa ei helpota, että mun hoitaja on viisi viikkoa lomalla, joten joudun pälättämään asiani sille lääkärille, joka ei myöskään taida ymmärtää. Tai ainakaan hän ei osaa auttaa yhtä hyvin kuin mun hoitaja. Mutta onneksi mulla on mahdollisuus tavata häntä mun hoitajan loman ajan, koska ilman keskusteluseuraa oisin aivan raunioina.

En ole viillellyt, ottanut yliannostusta tai tehnyt muutakaan itsetuhoista (Jos röökin polttoa ei lasketa. Mähän alotin polttamaan sillä ajatuksella, että se on mun hidas kuolema...), mutta ne asiat pyörii mun mielessä 24/7. Varsinkin töissä, tietyistä syistyä, alan miettiä omia hautajaisiani ja tapoja kuolla.

Kävin äsken myös vaa'alla. 57,1 kg !!!!!!!!! EN OO KOSKAAN PAINANUT NÄIN PALJOA. Oon aina ajatellut olevani semmonen ~50 kg mut nythän mä olen lähempänä 60 kg... Oon huomannut lihoneeni kesän ja seurustelun aikana aika paljon, mutta vittu melkein kymmnene kiloa. Tuli heti olo, että lakkaan syömästä ja laihdutan itseni taas mahdollisimman pieneksi, mutta en tiedä onko musta siihen enää. Jotenkin mun itsekuri on kadonnut kokonaan. Ja oon tänään menossa syömään kavereiden kanssa ravintolaan. Hampurilaisen. Vaihdan kyllä ranskalaiset salaattiin... Ihan hirveetä.

Ei mulla nyt tässä kohtaa muuta, tuun taas päivittelemään lisää ajatuksia myöhemmin, mutta nyt on jo kiire. TSAU!

I can feel the darkness coming

Hohhoijaa, pitkästä aikasta taas blogin parissa. En oikein tiedä missä nyt mennään. Ajatukset on ihan sekasin. Ensin ajattelen kuolemaa, sitten elämää. Ensin surua ja sitten iloa. Kumpaa mä haluan? 

En voi sanoa olevani kovin surullinen, mutta en kyllä kovin iloiseltakaan vaikuta. Oon jossain välissä, missä kaikki on ihan harmaata. En tiedä johtuuko tää lääkkeiden muuttamisesta vai mistä, mutta mua ahdistaa vähän tää tällänen. Mun tekis mieli viillellä tähän ahdistukseen, mutta mua pelottaa taas muiden (hoitajan, lääkärin, äidin jne.) reaktiot. Ehkä jos en vaan kerro kenellekään... Mutta pystynkö valehteleenkaan?

Pojan kanssa kaikki menee päin persettä. En tiedä mitä haluan tulevaisuudelta, meiltä. Haluan pysyä Suomessa turvassa, mutta rakastan ihmistä liian kaukana. Eilen kerroin että en ehkä tulekaan keväällä takaisin. Itkin kun kirjoitin viestiä ja pelkäsin vastausta. Poika kuitenkin sanoi ajatelleenkin jotain sellaista, mutta sanoi että haluaa silti pysyä yhteyksissä... Onko mitään raastavampaa kun olla yhteyksissä johonkin saavuttamattomaan?

Mua ahdistaa myös tää paikallaan olo. Koska mä pääsen elämässä eteenpäin? Päivät menee vaan sohvalla makaillessa, vaikka mun pitäisi olla tuolla jossain iloisena suunnittelemassa elämää ja tekemässä töitä unelmieni saavuttamiseksi. En vaan pysty. 

Ehkä tän kaiken paskan lomassa koitan keksittyä johonkin muuhun, vaikka huoneen remppaamiseen tai kirppistelyyn. Jos jaksan.