En voi sanoa olevani kovin surullinen, mutta en kyllä kovin iloiseltakaan vaikuta. Oon jossain välissä, missä kaikki on ihan harmaata. En tiedä johtuuko tää lääkkeiden muuttamisesta vai mistä, mutta mua ahdistaa vähän tää tällänen. Mun tekis mieli viillellä tähän ahdistukseen, mutta mua pelottaa taas muiden (hoitajan, lääkärin, äidin jne.) reaktiot. Ehkä jos en vaan kerro kenellekään... Mutta pystynkö valehteleenkaan?
Pojan kanssa kaikki menee päin persettä. En tiedä mitä haluan tulevaisuudelta, meiltä. Haluan pysyä Suomessa turvassa, mutta rakastan ihmistä liian kaukana. Eilen kerroin että en ehkä tulekaan keväällä takaisin. Itkin kun kirjoitin viestiä ja pelkäsin vastausta. Poika kuitenkin sanoi ajatelleenkin jotain sellaista, mutta sanoi että haluaa silti pysyä yhteyksissä... Onko mitään raastavampaa kun olla yhteyksissä johonkin saavuttamattomaan?
Mua ahdistaa myös tää paikallaan olo. Koska mä pääsen elämässä eteenpäin? Päivät menee vaan sohvalla makaillessa, vaikka mun pitäisi olla tuolla jossain iloisena suunnittelemassa elämää ja tekemässä töitä unelmieni saavuttamiseksi. En vaan pysty.
Ehkä tän kaiken paskan lomassa koitan keksittyä johonkin muuhun, vaikka huoneen remppaamiseen tai kirppistelyyn. Jos jaksan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti