please kill me now

Hello again! Piiiitkästä aikaa täällä taas. Mutta se ei ole hyvä, koska tää on merkki siitä että jotain paskaa on taas mun elämässä.

Aloitetaanpa vaikka siitä, että pojan kanssa emme ole enää yhdessä. Emmekä yhteyksissä. Hän koitti soittaa ja viestitellä mulle yksi päivä, mutta en mä vaan pysty vastaamaan sille mitään järkevää. Edellisiä postauksia lukiessani tajusin, miten vitun rakas se ihminen mulle oli on. Kyyneleet vaan vierii pitkin poskia, kun ajattelenkin häntä nyt. Miten saatoin jättää hänet yksin? Meillä oli niin kivaa ja ihanaa. En ehkä saisi ajatella näin, koska mulla on nyt toinen. Kutsutaan häntä nyt vaikka mieheksi, mies kun hän jo on. Ollaan seurusteltu nyt 3 kuukautta ja kaikki on ihanaa. Mies tietää mun sairaudesta ja sen eri vaiheista, mutta pelottaa että hän suhtautuu yhtä karusti kuin poika. Tiedän, että kumppanin ei ole tarkoituskaan olla mikään terapeutti, mutta sattuuhan se, kun rakas ihminen ei ymmärrä miksi mulla on paha olla.

Olin viime viikon sairauslomalla. Sain töissä (kyllä, olen nykyään töissäkin) aivan sairaan ahdistuspaniikkikohtauksen ja seuraavana päivän marssin lääkäriin. Asiaa ei helpota, että mun hoitaja on viisi viikkoa lomalla, joten joudun pälättämään asiani sille lääkärille, joka ei myöskään taida ymmärtää. Tai ainakaan hän ei osaa auttaa yhtä hyvin kuin mun hoitaja. Mutta onneksi mulla on mahdollisuus tavata häntä mun hoitajan loman ajan, koska ilman keskusteluseuraa oisin aivan raunioina.

En ole viillellyt, ottanut yliannostusta tai tehnyt muutakaan itsetuhoista (Jos röökin polttoa ei lasketa. Mähän alotin polttamaan sillä ajatuksella, että se on mun hidas kuolema...), mutta ne asiat pyörii mun mielessä 24/7. Varsinkin töissä, tietyistä syistyä, alan miettiä omia hautajaisiani ja tapoja kuolla.

Kävin äsken myös vaa'alla. 57,1 kg !!!!!!!!! EN OO KOSKAAN PAINANUT NÄIN PALJOA. Oon aina ajatellut olevani semmonen ~50 kg mut nythän mä olen lähempänä 60 kg... Oon huomannut lihoneeni kesän ja seurustelun aikana aika paljon, mutta vittu melkein kymmnene kiloa. Tuli heti olo, että lakkaan syömästä ja laihdutan itseni taas mahdollisimman pieneksi, mutta en tiedä onko musta siihen enää. Jotenkin mun itsekuri on kadonnut kokonaan. Ja oon tänään menossa syömään kavereiden kanssa ravintolaan. Hampurilaisen. Vaihdan kyllä ranskalaiset salaattiin... Ihan hirveetä.

Ei mulla nyt tässä kohtaa muuta, tuun taas päivittelemään lisää ajatuksia myöhemmin, mutta nyt on jo kiire. TSAU!