Viikonloppu oli hyvä. Lauantaina juhlittiin kaksia synttäreitä ja meidän kolmatta kuukausipäivää. Oikeasti se päivä oli vasta sunnuntaina, mutta silloin me koomattiin koko päivä sängyssä. Ensi viikonlopullekin on jo vaikka mitä ohjelmaa, mikä on vaan hyvä, koska saan muuta ajateltavaa masennukseni ohelle.
En aina ymmärrä, miten avoimesti jotkut puhuvat masennuksestaan. Tai siis, hyvä, mutta itse en jotenkin siihen pysty. Töissäkin kerroin vasta kun olin jäämässä sairauslomalle. Enkä silloinkaan ihan kaikkea. Kerroin vaan, että mulla on määrittelemätön masennustila, mutta en sen enempää taustoista tai aikaisemmista diagnooseista. Mutta kai se on ihan hyvä, että he tietävät, niin ei tarvitse aina niin paljoa feikata hymyä. Jos ei hymyilytä niin ei vaan hymyilytä. Toiset taas kailottavat jo ensi tapaamisellaan että "mä tossa olin kolme viikko saikulla kun masensi." Vaikka itsekin toivon, että asiasta voitaisiin puhua avoimemmin ja että ihmiset ymmärtäisivät sitä enemmän, niin en mä kuitenkaan halua olla se joka saa hullun leiman otsaansa...
Asiasta seinään - tänään teki pitkästä aikaa mieli viillellä. Tai on mun tehnyt jo aiemminkin mieli, mutta tänään töissä kun katselin mun arpista kättä, tuli vaan sellanen fiilis että voi vitsi kun taas vois upottaa terät ihoon. Mutta jos viiltelisin, mun olisi pakko kertoa siitä jollekin ja sitten äiti saisi tietää ja sitten mut vietäisiin taas hoitoon. Ja sitä mä en halua. Haluaisin, että mun kehossa olisi paikka, jota kukaan ei näkisi. Joku sellainen kohta, mikä olisi vaan mun tiedossa. Nyt kun kirjotan tätä, mun viiltelyhimo vain kasvaa ja kasvaa. Ehkä pitäisi tehdä jotain muuta, mutta nyt en pysty keskittymään muuhun. Mietin vain mistä saisin helpoiten jotain terävää. Vieressä nököttää sakset, laatikossa olisi harppi ja keittiössä veitsiä. Hmm... Taidan tehdä sen. Mutta vasta kohta. Jos vartin päästä vielä on sellainen olo, niin teen sen. En paljoa, en edes syviä viiltoja. Pieniä naarmuja vain...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti