Meinasin pyörtyä tänään töihin, koska skippasin aamiaisen. Lounaaksi söin vain leipää ja nyt mulla on ihan kamala nälkää. Kohta on päivällinen ja sekös ahdistaa. Meillä on vielä vieraskin kylässä, niin täytyy esittää että söisin oikeasti jotain. Ettei se - kukaan - ihmettelisi mitään. Kävin kotiin tullessani vaa'alla taas ja painoa oli pudonnut 600 g! Yhdessä päivässä! Jos paino putoaa tähän tahtiin, niin ei mene kauaakaan kun olen tavoitepainossani.

Eilen ajellessani Tampereelle aloin pohtia tätä mun masennusta. Kuinka se on koko ajan ollut mussa, mun päässä, mutta kuinka oon vaan osannut sivuuttaa sen. Niin pitkään olin ilman masennuksen merkkejä, mutta nyt TAAS ne on tulleet takaisin. Turhauttaa. Enkö mä koskaan voi parantua? Enkö mä koskaan voi elää normaalia elämää? Ei musta ole mihinkään oikeisiin töihin tai kouluun, kun kuukauden välein täytyy pitää sairauslomaa. Oon ihan toisen luokan kansalainen ja vaan rasitukseksi yhteiskunnalle. Munlaisia luusereita on onneksi enemmänkin, mutta itse en koskaan haluaisi kuulua niihin, jotka elää valtion kustannuksella. Tai vanhempien. Oonhan mä jo 20-vuotias herranjumala. Monet mun ikäiset ovat eläneet jo pitkään omillaan tehden töitä ja opiskellen siinä sivussa. Ei musta vaan olisi kuitenkaan sellaiseen...

Mua pelottaa ihan hirveästi, että joudun sairaalaan. Tai oikeastaan mua pelottaa muiden reaktio. Mulle on ihan sama missä mä depistelen, mutta esimerkiksi miehen reaktio pelottaa. Ollaan me kyllä siitä keskusteltu, että mitä tapahtuisi jos niin kävisi, mutta mua silti pelottaa että hän(kin) hylkäisi mut. Myös aina kun ajattelen itsemurhaa, mulla tulee ensimmäisenä mieleen mies. En mä voisi tehdä sitä, kun mulla on hänet. Hän on kuitenkin mulle niin tärkeä ja rakas, että en haluaisi elää kuolemankaan jälkeen ilman häntä. Tavallaan hyvä, että mulla on tuollainen "turvamuuri" ja asia, josta pitää kiinni, mutta tavallaan se ahdistaa. Mitä käy jos me eroamme? Tapanko mä sitten itseni? Sitten, kun mulla ei enää ole häntä. Mutta toisaalta haluan ajatella, että me kyllä olemme pitkään yhdessä ja koemme yhdessä kaikkea hyvää ja huonoa. Meillä kummallakaan ei ole ollut mikään helppo elämä, mutta selvästi meidän elämänasenteet eroaa. Mies jaksaa painaa päivästä toiseen, ajatellen että elämä on ihanaa, mutta mä vaan vittuunnun elämään joka päivä. Argh.

Eilen olin syömässä ravintolassa miehen ja kahden kaverini kanssa. Otin hampurilaisen ja ranskalaiset, vaikka piti ottaa salaatti. Söin koko annoksen, vaikka lupasin itselleni etten tee niin. Oon niin pettynyt itseeni. Lauantaina meen taas ravintolaan syömään, mitähän silloin tapahtuu? Toivottavasti en ainakaan pety niin pahasti itseeni kuin eilen.

Nyt oon ehkä taas jaaritellut ihan liikaa. Jotenkin vaan on pää niin täynnä ajatuksia, että en tiedä missä järjestyksessä niitä lähtisin purkamaan. Kaippa tämä vyyhti tästä pikkuhiljaa alkaa purkautua.