I'm afraid that I'm scared of myself

Aina kun silmä välttää, oon tekemässä pahoja. Nytkin, juuri äsken. Tulin kotiin, pistin huoneeni oven kiinni ja annoin terän liukua iholla. Niin suloisia pieniä veripisaroita. Niin ihanaa, kaivattua kipua. En ole luvannut kenellekään lopettaa viiltelyä, mutta olen luvannut taistella niitä ajatuksia vastaan. Jokainen, joka tietää NE ajatukset, tietää myös, että niitä vastaan taisteleminen on helvetin vaikeaa. Hoitajani sanoi, että "pakota ne ajatukset pois päästäsi". Aivan, joo, minäpä päätän olla ajattelematta viiltelyä. Se tuntuu toimivan vaan päinvastoin - mitä enemmän yritän olla ajattelematta, sitä enemmän ja rankemmin ajattelen. Mä niin toivon, että sillon 14-vuotiaana en olisi koskenutkaan veitseen ja kokeillut. Vaikka silloin vannoin, että ei enää ikinä, tiesin sisimmässäni, että tää on se mun keino purkaa pahaa oloa. En halua purkaa itsevihaani muihin, joten rankaisen itseäni. Se tuntuu paljon oikeammalta. 

Puhuin tänään pitkään erään tärkeän henkilön kanssa. Tuntui hyvältä kuulla sanat "mä kyllä ymmärrän, mitä sä tarkoitat ja tunnet". Mutta sitten sieltä alkoi tulla saarnaa alkoholin käytöstä, työttömyydestä ja ylipäänsä mun negatiivisesta elämänasenteesta. Että se siitä sitten. Kotimatkalla bussissa mä itkin, tuntui niin paskalta kuulla totuus. Mä tiedän, että juominen on pahasta mulle, mutta juon koska on paha olla, sitten tulee vielä paskempi olla, joten juon vähän lisää. Sama homma niin viiltelyssä kuin röökin poltossakin. Siihen jää vaan koukkuun. En sano olevani alkoholisti millään tapaa, mutta oon alkanut olla itsekin vähän huolissani omasta juomisestani. En juo kerralla paljoa, mutta tissuttelen aika usein. Kerran pari viikossa, mikä on hurjasti enemmän kuin vaikka puoli vuotta sitten. Oon taantunut jonnekin teiniasteelle, kun alkoholi saa mun sukat pyörimään jaloissa ja innostaa mua. Ja humalahakuinen juominen on sitä parasta.

Rehellisesti sanottuna, mulla ei ole hajuakaan mitä mä haluan mun elämältä. Haluanko mä mitään? Oikeasti - juuri nyt - haluaisin mun elämän olevan stressitöntä ja kiireetöntä. Sellaista, että ei tarvitsisi nousta sängystä juuri koskaan. Mutta silloin olisi vain tyhjää, eikä sekään loppujen lopuksi enää tuntuisi kivalta, kun ei olisi mitään mihin verrata. Jos ymmärrätte. Mulla ei taida loppujen lopuksi olla juuri mitään tavoitteita. Haluaisin omaan kämppään joo, mutta tässä kunnossa yksinasuminen ei tule kuuloonkaan. Miehen kanssa se vielä onnistuu, kun kaikkea ei tarvitse tehdä yksin. Mies vain ei halua vielä muuttaa yhteenkään (minkä ymmärrän, olisihan se aika aikaista), joten kai tässä nyt sitten reissataan kahden kodin väliä vielä tovi. 

Huomenna on hoitoneuvottelu lääkärin ja hoitajan kanssa. Puhutaan vähän mun tilanteesta ja lääkkeistä. Mua pelottaa ihan helvetisti, että lääkäri laittaa mut osastolle. Mutta en mä oo tappamassa itseäni, en missään nimessä. Eikä mua kukaan voi pakottaa hoitoon, eihän? Mua ahdistaa ihan liikaa. Apua...