when you feel so tired but you can't sleep

Tuntuu, että oon menettämässä järkeni. Kaikki vaan hajoaa ja päivä päivältä tuntuu raskaammalta. En ehkä kestä enää kauaa. En tiedä, mitä sitten tapahtuu, kun en enää kestä. Toivottavasti ei ainakaan osasto kutsu. Koska se olisi maailman kamalinta, mitä mulle voisi enää tapahtua.

Perjantaina yksi kaverityttö kysyi, mitä mun kädelle on tapahtunut. Oon aikasemmin kertonut hänelle masennuksestani, mutta en itsetuhoisuudestani. Tai en mä ole itsetuhoinen... haluan vain vahingoittaa itseäni. En kuolla. No kuitenkin, koitin vastata jotain ympäripyöreää, kuten "mua ahdisti" tai "se on vaan mun tapa", mutta sain aika tylyn vastaanoton. "No mutta mitä se auttaa?" "En mä ymmärrä tommosta". No vittu en minäkään ymmärrä enkä tiedä, mitä se auttaa. Ainakin hetken helpotusta siitä saa. Äsken lukittauduin vessaan teräni kanssa, mutta en saanut viillettyä tarpeeksi syvälle. Viilsin sitten koko käden naarmuille ja verta tuli ja sitä oli ihan joka paikassa. Se riittäköön.

Samana iltana humalapäissäni kerroin ohimennen mun juopottelusta (No en mä mikään juoppokaan ole, mutta tykkään ottaa kun silloin ei ahdista ainakaan niin paljoa.) ja viiltelystä yhdelle toiselle kaverille, joka suuttui ihan kunnolla. "Mä niin pidän huolen, että ****n synttäreillä oot selvinpäin mun kanssa. Ja lopetat itsesi satuttamisen!" Uhkaili soittaakin seuraavana päivänä, vaan ei ole kuulunut. Ei varmaan kiinnosta enää mun kuulumiset.

Sain myös torstaina aikamoisen saarnan edellämainituista aiheista kolmannelta henkilöltä ja voi vittu kun mä en enää jaksaisi kuulla mitään terveysriskeistä ja itseään niskasta ottamisesta. Mä. Olen. Sairas. Tajutkaa se. Ja joo, tiedän, että sairaus ei ehkä ole mun valinta, mutta parantuminen on MUTTA KUN EN MÄ EDES HALUA PARANTUA. Haluan olla yksin, ihan vaan yksin. Eli antakaa mun olla.

Eilen miehen luona tuli pieni ahdistuksenpoikanen, muutaman kyyneleenkin vuodatin, mutta me yhdessä päästiin sen yli ja selvisin. Ilman viiltelyä. Mutta yleensä se meneekin mulla niin päin, että ensin viiltelen ja sitten alkaa ahdistaa. Ihan niin kuin nytkin. En tiedä mikä siinä on, mutta mä vaan jotenkin kaipaan sitä ahdistusta elämääni aina silloin tällöin. Vaikka se tuntuukin kurjalta, musta vaan tuntuu, että en pärjää ilmankaan. Ilman sitä en ole oma itseni. Kai? En mä muista/tiedä millainen oon omana itsenäni.

Mulla olisi niin paljon asiaa, mutta en viitsi tehdä tästä kilometripostausta, jota kukaan ei jaksa lukea. Jätän tämän siis vain tähän. Paskaa on.