Viime viikolla tavatessani RT:tä, kerroin näistä tuntemuksistani ja siitä, kuinka suuri muutos ateriasuunnitelman noudattaminen on, ja kuinka mahdottomalta se tuntuu. En saanut osakseni pelkäämiäni haukkuja vaan päinvastoin RT tuntui ymmärtävän mun painiskelut syömisen kanssa. Sovittiin, että yrittäisin lisätä vaikka vain yhden, pienen aterian päivittäiseen syömiseeni, mutta sekin tuntuu olevan liikaa.
Tällä hetkellä syön sen 2-3 kertaa päivässä. Mun keho on niin tottunut niukkaan ravinnonsaantiin, että en aina edes tunne nälkää ja sitä kautta muista syödä. Ja mun mielestä se on vaan hyvä asia. Syömättömyydestä huolimatta mun paino ei ole kuitenkaan laskenut. Se pysyy siinä tietyssä lukemassa päivästä toiseen eikä hievahdakaan alaspäin. Ja se saa mut ahdistumaan. Haluaisin lopettaa syömisen kokonaan, mutta en pysty valehtelemaan perheelleni ja miehelle, että olisin muka syönyt. Ja jos kerron, etten ole pistänyt suuhuni murustakaan päivän aikana, tulee heidän suustaan vaan moitetta ja syyllistämistä.
Eilen olin lounaalla miehen ja hänen kahden työkaverinsa kanssa. Puheeksi tuli jostain syystä syömättömyys ja miehen kaveri totetsikin ivalliseen sävyyn, että "that seems smart". Mulle tuli tuosta kommentista tosi paha mieli ja sellainen olo, että kaikki syömisen kanssa painiskelevat ovat idiootteja ja vähä-älyisiä. Mä näen asian niin, että kyseessä on sairaus eikä merkki mistään tyhmyydestä. En mä voi omille tunteille tai ajatuksilleni mitään. En mä voi vain päättää, että nyt syön ja unohdan kaiken painokriiseilyn. Se ajatusmalli on vain niin iskostunut mun päähän, että en tiedä pääsenkö siitä koskaan eroon ja tuollaiset kommentit saavat mut tuntemaan itseni aivan maan matoseksi. Nyt jälkeenpäin ajateltuna mun olisi ehkä pitänyt sanoa jotain vastaan, ja että kommentti loukkasi mua,mutta en halua paljastaa ongelmiani ja heikkoja kohtiani ihmiselle, joka ei kuitenkaan ymmärtäisi mua. Onneksi mies pysyi tässä kohtaa hiljaa ja tiesi varmasti, mitä ajattelin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti