there ain't nobody who can comfort me

Menin eilen puhuman eräälle ihmiselle mun lääkesekoiluista. Hoitajalleni en ole vielä uskaltanut kertoa, mutta maanantaina mun on kyllä pakko. En vaan tiedä, miten sen tekisin - tuntuu, että hän vain pettyisi muhun ja sitä en halua. Mutta en halua myöskään elää valheessa ja huijata muita ja itseäni sanomalla, että kaikki on hyvin.

Niin, mä olen käyttänyt lääkkeitä väärin. Haluan saada nopeasti pahan olon pois ja että se pysyisi poissa pitkään - otan siis liikaa unettavia lääkkeitä ja nukun, niin ei tarvitse kärsiä todellisuudesta. Mutta mitä jos joskus humalapäissäni (olen alkanut lääkitä pahaa oloani vähän myös alkoholilla) otan niitä lääkkeitä, enkä enää herääkään? Kuka mut löytäisi? Miten hän reagoisi? Mitä siitä seuraisi?  Tiedän, että tällaisessa tilanteessa mun pitäisi vaan päästä eroon niistä jäljellä olevista lääkkeistä, mutta en mä halua. Tuntuu ihan samalta, kuin silloin kun hävitin viiltelyteräni. En pysty.

Mä kerran sain ahdistuskohtauksen miehen luona. Se tunne oli samaan aikaan todella nolo, mutta kuitenkin oli turvallista olla hänen kanssaan. En päässyt tekemään itselleni pahaa. Mun oli vain pakko odottaa, että se maailmanlopun tunne menisi ohi - ja se meni. Pitäisi aina vain muistaa, että tunteet eivät ole pysyviä, eikä paha olo tarkoita, että kuolen. Se vaan on niin vaikeaa, koska aina ahdistuskohtauksen aikana meen johonkin ihan ihme tiloihin, jolloin en pysty ajattelemaan selkeästi tai järkevästi. Silloin oikeastaan haluan olla siinä ahdistuksessa, sen turvallisessa syleilyssä. Silloin tunnen olevani turvassa, vaikka samaan aikaan olen itse itselleni uhka.