Taas kävi niin. Yhtäkkiä kaikki voimat vaan loppuivat. En jaksanut nousta. Ahdisti ihan saatanasti ja olisin antanut mitä vain, jotta olisin päässyt tekemään pahaa itselleni.

Sitten koko homma vain lähti käsistä. En enää pystynyt hillitsemään itseäni ja annoin kyyneleiden valua pitkin kasvojani. Pitkästä aikaa itkin ihan sydämeni pohjasta. Romahdin.

"Jos sulla tulee tällanen olo uudestaan, niin älä jää yksin. Kaikki täällä haluaa auttaa sua."

Oon vaan niin väsynyt. En jaksa tehdä mitään, mutta en pysty olla tekemättäkään. Tuntematon ahdistus on vaan kasvanut taas ihan liian isoksi möykyksi. Mulla on jopa fyysisesti paha olo. En tiedä, mitä tehdä. Tekisi mieli viiltää, mutta en jaksa. En jaksa myöskään kirjoittaa, lähteä lenkille tai nukkua päiväunia.

Niin katoavaa on voimat ihmisen.

the book of anxiety

"Ootko sä koskaan kokeillut kirjoittaa silloin kun sun tekee mieli viillellä?"

"En mä tiedä, oon mä varmaan."

"Voisitko sä kokeilla sitä jo tänä iltana?"

Ja niin kävin ostamassa itselleni päiväkirjan. Tai siis ruman, euron maksavan vihon, jonka nimesin ahdistuskirjaksi päiväkirjan sijaan. Kotiin päästyäni päällystin vihon mieluisammaksi. Huomasin, että sellanen pieni näpertely ja askarteleminen on tosi terapeuttista. Ainakin äänet mun päässä hiljeni edes hetkeksi, ja nyt niillä on koti. Ahdistuskirja on niiden paikka.

Vaikka ostin vihon purkaakseni ahdistustani siihen ennemmin kuin omaan kehooni, ostin myös uusia teriä. Niitä en kuitenkaan ehkä tänä iltana testaa, mutta viholle voin antaa mahdollisuuden.

Viime yönä nukuin pitkästä aikaa ilman lääkkeitä. Tuntui oudolta mennä nukkumaan. Mietin, että jotain olen unohtanut ja jotain puuttuu.

Vaikka olin tosi väsynyt, unen tuleminen kuitenkin kesti totuttua pidempään. Uusien lääkkeiden myötä mulle on alkanut tulla lihasnykäyksiä. Aina kun esimerkiksi makaan tai istun paikallani, mulle tulee pieniä (ja joskus isompiakin) sätkyjä muutaman kerran minuutissa. Se vaikeuttaa rentoutumista entisestään. Pitkin yötä heräilin, mutta onneksi nukahdin melko helposti aina uudelleen.

Vaikka viime yö menikin suhteellisen hyvin, en usko että jokainen yö tulee olemaan yhtä "helppo". Tarvitsen vain vähän lisää ahdistusta ja painavia ajatuksia karkoittaakseni yöunet. Lääkkeiden kanssa on helpompaa. Ne sammuttavat ajatukset väkisin.

Tänään haaveilin salaa. Kuvittelin itseni asumaan kaupunkiin. Ajattelin sitä vapautta, jonka yksin asuminen mulle soisi. Vapautta olla syömättä, nukkumatta ja elämättä. Ajattelin paikkaa, jonne pääsen valvovia silmäpareja piiloon. Kohta se voi olla mun.

Perjantaina sängystä nouseminen tuntui raskaalta. Nousemisen ja aamutoimien jälkeen jäin sohvalle makoilemaan, enkä meinannut päästä siitäkään ylös. Isä kuitenkin sai mut nousemaan ja lähtemään. Jos asuisin yksin, kukaan ei tulisi potkimaan perseelle, vaan voisin kaikessa rauhassa jäädä peiton alle ja unohtaa velvollisuudet.

Eilen söin liikaa. Tänään söin liikaa. Huomenna skippaan aamiaisen, ehkä jopa lounaankin. Syön vain pakollisen. Ei yhtään ylimääräistä. Ei yhtään herkkua. Ei mitään. Poltan vaikka askillisen tupakkaa ja juon litratolkulla teetä, jos ne vievät ruokahaluni.

"Sun rinnallasi oon,

yön pedot kaikotkoon

sillä en sun särkyä

anna mä en

Viel aamu sarastaa,

se haamut karkottaa

sillä en sun särkyä

anna mä en"

Kiitos. <3

current mood

Ajatukset kiertävät kehää. 

Haluan vaimentaa äänet päässäni, kuolla.

Tyhjyys sisälläni etsii täytettä. 

Kukaan ei vain vastaa.

Ei pysty keskittymään.

Kädet eivät pysy paikallaan, 

vapisevat perkele.

Apua, auta minua.

Haluan syödä. En.

Haluan viiltää. En.

Haluan nukkua. En.

Haluan oksentaa. En.

Haluan kuolla. Kyllä.

just temporary

Viilsin eilen oikein kunnolla. Ahdisti niin perkeleesti. Pieniä ja teräviä haavoja niin monta, että käsi oli veren peitossa. Tapahtuman jälkeen olo oli sen verran parempi, että kykenin nukkumaan. Päivällä kättä kirveli ja pelkäsin, että osa haavoista aukeaa ja paidan hiha tahriintuu. Nyt mulla on taas se sama olo. Haluaisin isompia teriä.

Haluaisin itkeä. Oikein kunnolla. Kyyneleitä ei vain tule, eikä mikään oikein tunnu miltään. Sitähän mä varmaan toivon, kun vetelen lääkkeitäni. Zombi-minä on paljon siedettävämpi kuin tunnemyrsky-minä. Itkiessä kuitenkin tuntuu, että oon vielä elossa. Nyt oon vaan tyhjä kuori, joka ei tunne oikein mitään.

Vaikka joskus mun olo olisi hetkisen parempi ja hymyilisin aidosti, en osaa nauttia siitä hetkestä. Tiedän, että se kaikki on vain väliaikaista ja pian taas tuttu masennus saa ylivallan. Masennus on vaan niin turvallista. Tasaisen paksua harmaata. Ajattelen, että mun sisällä on vielä joku ihan pikkuriikkinen voima tai liekki, joka koittaa taistella masennusmonsteria vastaan. Haluaisin edes pari kyyneltä vain tietääkseni, että se pieni liekki jaksaa vielä taistella ja palaa. Koska se on merkki siitä.

living in a world so cold

Katsoin tänään YouTubesta videon (videoon tästä!), jossa eräs tyttö kertoi masennukseen saamastaan hoidosta. Oikeastaan videon tekijä kertoi, kuinka hän ei ollut saanut riittävästi oikeanlaista apua. Aloin tietysti verrata omia kokemuksiani hänen kertomiinsa.

Kun mä hakeuduin koulupsykologin puheille, asiaa koitettiin selvittää puhumalla ja mitään diagnooseja ei oltu todellakaan rustailemassa. Jo parin kerran jälkeen musta alkoi kuitenkin tuntua, että kävin siellä turhaan, koska sellainen lätiseminen ei auttanut mua yhtään. Ymmärrän, että minkään diagnoosin kanssa ei pidä hosua ja hätäillä, vaan tarkistaa ensin, jos ongelma olisi ratkottavissa keskustelemalla tai menisi ohi itsestään.

Hyvin pian pyskologikäyntien aloittamisesta, mun vointi romahti radikaalisti. Olin jo kärsinyt melko pitkään uniongelmista, eli olin todella uupunut ja koulutyö tuntui vain ihan ylivoimaiselta. Koulusta mut ohjattiin terveyskeskuksen päivystykseen, koska mä olin ihan hajalla ja tilanne melkoisen akuutti. Päivystyksessä keski-iän jo reippaasti ylittänyt lääkärisetä sitten kirjaimellisesti naureskeli partaansa ja lähetti mut kotiin. Siinä vaiheessa mäkin ajattelin, että tää ei voi olla todellista. Kuka ihminen nauraa toiselle, joka on itkuaan pidätellen tullut kertomaan ongelmastaan?

Videolla tyttö kysyi: "minkä takia hoitoon pääsee vasta sitten kun sanoo, että tapan itteni?" Mielestäni erittäin osuva kysymys, jota oon itsekin välillä miettinyt. Vasta sitten, kun vastasin BDI-kyselyyn "haluaisin tappaa itseni", alkoivat asiat rullata ihan hirveää vauhtia. Toki on hyvä, että ne lähtivät rullaamaan edes silloin, mutta myös videon tyttö oli sitä mieltä, että näihin asioihin pitäisi saada kunnollista apua jo kauan ennen tappouhkauksia.

Psykologin kautta sain onneksi akuuttiajan lääkärille, joka kyllä sai asiat etenemään. On kuitenkin vain luojan lykky, että lääkärini oli niin ymmärtäväinen ja ihana ihminen, jollainen kaikkien muidenkin lääkäreiden tulisi olla.  Kaikilla poleilla ja tutkimuksissa ravaaminen tuntui kyllä todella raskaalta ja välillä jopa niin uuvuttavalta, että mietin josko vain suosiolla luovuttaisin. Olen kuitenkin kiitollinen siitä, että mua ei missään vaiheessa jätetty kokonaan yksin näiden asioiden kanssa kaiken byrokratian pyöritykseen.

Vaikka onkin jo selvää, että oon masentunut ja ongelmani ovat ihan todellisia, mietin usein olevani "liian terve" saadakseni hoitoa. Jotenkin saan aina videon tytön kuvaileman tunteen, että mä en ole tarpeeksi arvokas tai tärkeä saadakseni apua. Pitäisi olla masentuneempi, itsetuhoisempi ja muuten vain enemmän sekaisin, jotta kukaan haluaisi hoitaa. Mun mielestä varsinkin mielenterveydellisiin ongelmiin pitäisi avun saamisen olla nykyistäkin helpompaa ja kynnyksen oltava matalampi. Tällä hetkellä mun pitää taistella joka aamu löytääkseni edes yhden syyn nousta sängystä ja selviytyäkseni päivästä. Tuntuu ihan mahdottomalta ajatukselta, jos mun pitäisi sen lisäksi vielä tapella terveydenhuoltoa vastaan saadakseni tarvitsemaani hoitoa. Toivon todella, että asiat muuttuisivat pian ja avun saamiseksi ei tarvitsisi olla jo sitomassa köyttä kaulaansa.

it's all because of you

No ryyppäämiseksihän se meni. Rehellisesti sanottuna en olisi kyllä mitenkään selvinnyt koko reissua selvinpäin. Mutta oli mulla ihan hauskaa. Tanssin ja nauroin. En kuitenkaan voinut yhtyä erään kaverini lausahdukseen: "mulla on jotenkin niin onnellinen olo". Menomatkalla bussin radiosta soi Olavi Uusivirran kappale On niin helppoo olla onnellinen, mutta ei se kyllä ole.

Jossain vaiheessa iltaa (tai yötä? Mun ajantaju oikeasti katosi saman tien kun astuttiin laivaan.) istuin hytissä yhden kaverini kanssa ja hän kysyi multa suoraan mikä mulla on, viitaten mm. muuttuneisiin kirjoitussuunnitelmiini. Pienessä laskuhumalassa kerroin sitten lyhykäisyydessään tilanteestani ja melkein itkin. En oo ikinä ennen itkenyt kertoessani jollekin, että oon masentunut. Nyt mua kaduttaa hirveästi. Taas yksi ihminen, jolle oon paljastanut elämääni. Naamarit on taas riisuttu. Mua pelottaa, että ihmiset käyttävät tietoaan hyväksi ja iskevät vyön alle.

Ei mun ilta ja yö ollut muutenkaan ihan pelkkää nuoruuden huumaa ja iloista bailaamista tanssilattialla. Jouduin useampaan otteeseen törmäämään henkilöön, jonka voisin laskea yhdeksi masennukseni osatekijäksi. En tietenkään syytä häntä tästä kaikesta, mutta ikävä kyllä sanoillaan ja teoillaan muut ihmiset osaavat satuttaa tahtomattaankin. Joka kerta, kun näen tämän henkilön, mun itsetunto laskee sekunnissa sadasta nollaan ja muutun täysin puolustuskyvyttömäksi. En pysty edes katsomaan häntä silmiin, koska se satuttaa liikaa.

Söin myös aivan liikaa matkan aikana. Buffetissa koitin käyttäytyä maltillisesti, mutta se oli todella vaikeaa. Onneksi paikalla oli hirveästi muitakin ihmisiä, koska toisten läsnäollessa en kehtaa syödä niin paljon, kuin yksin kotona. Yleensä juhlailtojen jälkeen on morkkis siitä, mitä hölmöä teki kännissä muiden ihmisten kanssa, mutta mua kaduttaa ainoastaan syöminen. Miksi helvetissä mä oon tänäänkin syönyt kuin en olisi ennen ruokaa nähnytkään?

never was a girl with a wicked mind

Tänään jouduin keskusteleen tulevaisuuedsta. Tai kuinka sitä ei ole. Ennen suunnittelin innoissani valmistumistani, kotoa muuttamista, aikuistumista. Nyt ajatus noista vaan ahdistaa mua. En mä halua elää. En mä pärjää kuitenkaan.

Parin kuukauden kuluttua mun koulu taas alkaa. Sillon mun pitää pärjätä ja jaksaa. Tietysti mulle hankitaan joku jatkohoitopaikka, mutta mitä jos se ei vaan riitä? Mitä jos mun hoitosuunnitelmaani kirjoittamani tavoitteet elämänhalun palaamisesta ja tulevaisuuden kirkastumisesta ei toteudu? Tavallaan haluaisin päästää itseni niin huonoon kuntoon, että osastopaikka olisi taattu. Sitten ei ainakaan tarvitsisi huolehtia omasta elämästä yhtään.

Huomenna on penkkarit ja perjantaina abiristeily. Pakko mun on niihin mennä, koska oon maksanutkin niistä jo pitkän pennin, mutta mieluiten jäisin vaan kotiin. Kolme päivää pidän taas jotain naamaria naamalla ja esitän, että kaikki on ok. Tai sitten vaan vedän pään täyteen ja nappaan vaikka pari pilleriä päälle niin avot! En voi kieltää, ettenkö olisi miettinyt myös risteilyllä laidan yli mereen hyppäämistä, mutta ei niin tuu tapahtumaan. Jokuhan voisi vaikka nähdä ja ehtiä pelastaa mut.

P.s. Tekisi ihan hirveästi mieli viiltää. Koitan kuitenkin hillitä haluni, koska mulla on jo tarpeeksi arpia peiteltävänä viikonlopun ajaksi.

Oli ihanaa jutella. Pitkästä aikaa.

Sä oot yksi niistä ihmisistä, jotka saa vakuutettua muut melkein mistä tahansa.

Mut sä vakuutit siitä, että välität.

Kyllä mä tiesin jo valmiiksi sen, mutta niin kuin sanoit, 

et ole turhan usein sitä mulle kertonut.

"Sulla on kuitenkin aina ollut jotenkin erityinen paikka mun elämässä." 

Muistan vieläkin, kuinka me ensimmäisen kerran tavattiin.

Ajattelin, että sun kanssa mä haluan ystävystyä. 

Onneksi niin tapahtui.

Ilman sua mä en varmaan olisi kasvanut niin paljon.

Ilman sua mä en varmaan olisi pärjännyt.

"Mua pelottaa, että menetän sut."

Lupasit mulle, että niin ei käy.

Hetken mä jo luulin menettäneeni otteeni susta.

Sitten sä halasit mua ja tunsin sen saman lämmön kuin ennen.

Tiedän, että sä välität. 

Etkä sä sano asioita vain siksi, koska niin kuuluu tehdä.

you don't know me and you don't even care

i hate me too

Kirjoitin pitkän ja monimutkaisen tekstin kavereistani, joita mulla ei käytännössä katsoen enää ole. Ei ole kuitenkaan mitään syytä nähdä niin paljon vaivaa kirjoittamiseen ihmisistä, joille en merkkaa mitään. Lyhyesti kerrottuna mulla oli ennen paljon kavereita ja koin olevani osa ryhmää. Mutta musta tuli näkymätön. Lukematon määrä kuluneita tekosyitä tapaamisten perumiseen ja useat viestit, joihin ei koskaan vastata. Mä en ole heille enää mitään.

Väistämättä alan miettiä, mikä mussa oikein on vikana. Miksi mä en kelpaa enää kellekään? Vertaan itseäni jatkuvasti muihin itselleni epäedullisella tavalla. Tiedostan ongelman, mutta en osaa tehdä asialle mitään. Miten voisin päättää alkaa ajatella itsestäni positiivisemmin, kun en koe ympärilläni olevien ihmisten arvostavan tai hyväksyvän mua millään tavalla? 

Leikin usein ajatusleikkiä, jossa olen kuollut ja mietin kuinka kauan menisi, että muut huomaisivat mun olevan poissa. Kuka tulisi hautajaisiini? Kuinka nopeasti ihmiset pääsisivät mun kuoleman yli? Muhun sattuu, kun kuulen joidenkin kavereideni puhuvan erään tytön itsemurhayrityksestä kuin säästä. Puhuisivatko he munkin kuolemasta yhtä tympääntyneesti ja tunteettomasti? 

Välillä mun tekisi mieli mennä kaikkien kavereideni eteen ja huutaa. Kertoa kaikille, että oon masentunut ja itsemurhan partaalla. Haluaisin heidän tuntevan sen saman paskan olon, mikä mulla on. Haluaisin heidän tietävän, kuinka iso merkitys heidän käytöksellään on muhun. Silti mä vaan istun hiljaa sivussa ja yritän peitellä pahaa oloani. Mä harvoin enää edes avaan suutani keskusteluissa, koska tiedän, ettei mua kuitenkaan kuunnella. Kukaan ei katso mua silmiin ja hädintuskin moikkaa. Oon vaan näkymätön.

On kuitenkin yksi ihminen, kenelle en ollut näkymätön. Hänen luokseen saatoin mennä silloin, kun omat jalat pettivät alta. Uskalsin näyttää, kuinka hajalla oon. Me vaan istuttiin sanomatta sanaakaan ja mä itkin. Hänen seurassaan mun olo oli turvallinen ja hyväksytty. Saatoin kertoa (melkein) kaikki murheeni ja tiedän, että voin yhä. Tällä hetkellä hän vain on fyysisesti aika kaukana, emmekä siksi voi olla kovin paljoa yhteydessä. Tai voisimme, jos uskaltaisin avata suuni.

Toisaalta tuntuu hyvältä kun oon yksin, koska silloin kukaan ei voi satuttaa mua. Usein mä kuitenkin yksin ollessani saatan itse satuttaa itseäni monin verroin enemmän.

thinner is always the winner

Mä oon aina ollut tosi pienikokoinen. Lyhyt, hoikka ja siro. Olin pitkälle ala-astetta kaikkien standardimittojen alapuolella, mutta silti ihan terve ja sopusuhtainen. Murrosiässä on varmaan ihan normaalia hämmentyä kehonsa muutoksista, mutta mulle pieni painonnousu ja muotojen saaminen olivat kova isku vasten kasvoja. 

Olin luultavasti 16-vuotias, kun mun veli nosti mua leikillään ja sanoi "et kyllä oo enää ihan niin kevyt kun ennen." Tiedän, että mun veli ei sanonut sitä loukatakseen mua, mutta kuulen sen äänen vieläkin mun päässä kuiskimassa. En oo enää se kevyt lintunen, vaan läski. Mua alkaa ahdistaa ja hävettää aina, kun keskustelu siirtyy painoon tai ruumiinmuotoihin muutenkin. En halua, että mun mahaan kosketaan. En halua, että kukaan nostaa mua. En halua istua kenenkään sylissä. Koska mua pelottaa, että oon liian painava.

Vuosi sitten aloin tarkkailla painoani enemmän. Olin kuitenkin vielä ihan suht hyvissä mitoissa mielestäni, mutta pienet oksentelukokeilut alkoivat. Kun sitten sain vastakaikua ihastukseltani, itsetuntoni kasvoi. Sain kuulla, että näytän hyvältä ja oon just sopiva. Painohuolet katosivat. Syksyllä ahdistuksen kasvaessa, aloin etsiä lohtua ruoasta. 

Eräänä päivänä erehdyin käymään vaa'alla, ja kun näkemäni numero oli isompi kuin koskaan, sain oikeasti ihan hirveän kohtauksen. Mua pyörrytti, oksetti ja inhotti kun vain katsoinkin itseäni peilistä. Aloin syödä vähemmän. Valmiiksi jo pieniruokaisena mun ei tarvinnut onnekseni kauaa odottaa, kun paino alkoi tippua. Muutama viikko sitten painoin vähemmän kuin pitkään aikaan, 47 kiloa. Painoindeksini keikahti lievän alipainon puolelle ja olin niin onnellinen ja helpottunut. Mutta yhä läski.

Uuden lääkityksen myötä ruokahaluni kasvoi ja kovista paastoamisyrityksistäni huolimatta aloin ahmia aina, kun sallin syömisen itselleni. Koska vessanpönttö oli mulle jo vanha tuttu, tuntui se luonnolliselta ja helpolta ratkaisulta ahmimisen jälkeen. Aluksi oksensin kerran tai pari viikossa, sitten monena päivänä viikossa ja nyt lähes päivittäin. Välillä useasti päivässä. Enää mun ei tarvitse edes kunnolla ahmia ruokaa tunteakseni tarvetta oksentaa. 

Normaalisti oksentaminen on ihmiselle epämieluisa kokemus, jota monet yrittävät keinolla millä hyvänsä välttää, mutta mulle se antaa suurta nautintoa. Nautintoa, jota en enää saa juuri mistään muusta. 

Haluaisin puhua tästä ongelmasta mun hoitajalle, mutta jotenkin se tuntuu ihan liian nololta. Sitäpaitsi oon luultavasti niidenkin mielestä aivan liian lihava, jotta mulla vois olla syömishäiriö. Tai niin ainakin ääni mun päässä sanoo. 

Taidankin tästä lähteä halaamaan vanhaa tuttua.

"don't cry

we all make mistakes from time to time

unfortunately for me

being me was mine"

Halusin paikan, jonne kirjoittaa silloin, kun oma päiväkirja tuntuu liian ahtaalta. Päätin aloittaa blogin. Tai oikeastaan tämä blogi on ollut olemassa jo vähän aikaa, mutta nyt vasta kirjoitan tänne. Varoitan jo nyt, että tämä blogi tulee olemaan hyvin masentava, eikä sovi kenellekään, joka kamppailee samojen ongelmien kanssa ja haluaa päästä niistä eroon.

Mä oon vakavasti masentunut. Mulla on ongelmia ruoan kanssa. Mun parhaat kaverit on vessanpönttö, lääkkeet ja säännölliset keskustelut jonkun hoitavan tahon kanssa. Jos kaikki olisi viimeisen vuoden aikana mennyt kuin Strömsössä, olisin nyt lukulomalla ja ensi keväänä valkolakki päässä. 

Mulla ei ole mitään traagista tarinaa masennukseni taustalla. Mun itsetunto poljettiin maahan, tärkeä ihminen sairastui, mut jätettiin yksin, koulumenestys alkoi heiketä ja suuret päätökset tulevaisuudesta ahdistivat mut nurkkaan. Jossain vaiheessa vaan romahdin kaiken taakan alle. Lukuisista lääkäri- ja psykologikäynneistä sekä lääkityksen aloituksesta huolimatta mun olo vaan huononi. Oksentamisen kaveriksi tuli myös viiltely, ja siinä vaiheessa kun kerroin lääkärille haluavani tappaa itseni, sain kiireellisen ajan psykiatriselle poliklinikalle. 

Polilta sain lähetteen tehostettuun psykiatriseen avohoitoon. Käyn siis arkisin tapaamassa muita masentuneita ja koitan saada itseni kuntoon. Juuri nyt en kuitenkaan näe mitään poispääsyä tästä tilanteesta. Se kuuluisa valo tunnelin päässä on sammunut jo vähän aikaa sitten. Mietin kuolemaa joka päivä. Missä, miten ja koska? Toivottavasti mahdollisimman pian.