tää on vaan elämä ja se menee näin

Eilen tapasin entistä opettajaani. Sitä ihmistä, joka auttoi minut avun piiriin ja kuunteli, kun oli kaikista huonoin olla. Siitä on nyt kolme vuotta, ja vieläkin hän kuuntelee. Kerroin hänelle huolistani ja oli ihanaa, että hän osasi vastata järkevästi, eikä vain mutissut "niin" tai "joo". 

Kerron sen nyt täälläkin - läheinen ihminen on sairastunut. Keuhkoissa on jotain vakavaa, mutta vielä kukaan ei tiedä mitä. Perjantaina kaikki selviää. Odotan perjantaita, mutta samalla toivon, ettei se koskaan koittaisikaan. En halua kuulla totuutta, jos se musertaa minut. Kuitenkin vihaan tätä odottamista ja epätietoisuutta. Tapasin tämän ihmisen maanantaina ja oli hirveää nähdä, kuinka hän oli mieli maassa ja tutkimuksista uupunut. Jos vain voisin, ottaisin kaiken sen kivun ja pahan olon itselleni, vaikka minullakin niitä riittää. Sellainen minä vain olen, toisten auttaja ja urhautuva. Niin hyvässä kuin pahassa.

Jotenkin tuntuu niin turhalta olla allapäin, kun muillakin on paha olla. Jotenkin tuntuu, että täytyisi olla reipas ja jaksaa - nyt jos koskaan on pysyttävä vahvana. Pelkään läheiseni menettämistä niin paljon, että en tiedä, mitä teen kun (nimenomaan kun, se on aika varmasti edessä minun elämäni aikana) niin käy. Automaattinen reaktio on suru - ahdistus - viiltely - itsemurha-ajatukset (- niiden toteuttaminen?). 

Useana iltana mielessäni on käynyt itseni vahingoittaminen tavalla tai toisella. Välillä on oikein pideltävä itseäni, etten löisi jalkaan tai hakkaisi päätä seinään. Samalla pohdin, missä on lähimmät terävät esineet tai sytkäri. Olen varmasti aiemminkin sanonut, mutta tuntuu niin epäreilulta, että en saa vahingoittaa itseäni. Tuntuu, kuin sisälläni kasvaisi pato, joka räjähtää käsiin hetkenä minä hyvänsä.

Onneksi on tämä kirjoittaminen. Pitäisi varmaan kirjoittaa ihan paperillekin nämä ajatukset ja antaa sitten terapeutille. 

jos on sielu, se on levoton

Ei oo hyvä olla. Samaan aikaan haluan ja en halua. En osaa rauhoittua, koko ajan täytyy olla liikkeessä. Mun pakokeino pahasta olosta on mielen harhautus: näen kavereita, teen koulujuttuja tai vaan pyörin ympyrää. 

Mulla oli todella kiva viikonloppu täynnä tekemistä. Se oli hyvä, mutta ei kuitenkaan. Haluan olla aina jossain jonkun kanssa, ettei mulla olisi aikaa kohdata kipuja mun sisällä. Tukahdutan pahan olon, kunnes tulee hetki, jolloin en tee mitään ja silloin se kaikki ahdistus ja masennus iskee kovaa. Niin kävi nytkin. "Pakotin" miehen eilen lähtemään kaupungille, koska tiesin ahdistuvani jos emme lähde. Niinkuin sanoin, meillä oli kivaa, mutta nyt on taas iskenyt sunnuntai-illan ahdistus. 

Mulla on niin paljon rahahuolia, että pää hajoaa. Puhuin äidin kanssa puhelimessa ja helpotti kuulla, että apu on lähellä. Mutta silti mulla on niin luuseriolo, kun olen tietoisesti jättänyt yhden kuun vuokran maksamatta, että oon saanut silläkin rahalla vaan rellestää. Oon velkaa, en maksa ajoissa, multa peritään tukia takaisin. Mä kohta häviän tässä pelissä.

Mies tuli makaamaan mun viereen. En pysty kertomaan sille mun murheita, koska mua hävettää. Nolottaa sanoa, että olen jättänyt vuokrankin maksamatta. Ja hän kuitenkin antaa mun asua luonaan, maksaa osan ruuista ja auttaa aina. Mä en ansaitse mitään apua keneltäkään, mutta en mä ilmankaan pärjää. Paska minä.

i'll be okay, but not yet

Miten mulla menee? Mulla taitaa mennä ihan hyvin. Apua, kun tuo oli vaikea kirjoittaa ja vielä vaikeampi myöntää. Mutta se on totuus: mulla ei mene huonosti, joten kai kaikki on sitten ihan hyvin. 

Koulu alkoi ihan kivasti. Ensimmäiset päivät menivät luokassa/auditoriossa istuessa ja kuunnellessa ärsyttäviä alkulätinöitä. Sain ensimmäisenä päivänä jo kaverin ja tänään tutustuin vähän yhteen toiseenkin tyttöön. Jotenkin tuntuu, että mulla on ollut ihan mieletön onni matkassa näinä neljänä koulupäivänä. En oo joutunut oleen yksin, oon löytänyt paikkoihin ja oon onnistunut kaikissa tehtävissä. Pelottaa vaan, että se onni vielä kääntyy. Että jonain päivänä oonkin yksin, epäonnistunut ja eksyksissä.  Oon ehkä hieman taikauskoinen ajatellessani, ettei onnekkaista asioista saa puhua ääneen tai ne kääntyvät päälaelleen. 

Miksi mun on vaikea myöntää, että mulla menee hyvin? Ehkä siksi, että en ole tottunut tähän olotilaan. Mua pelottaa, että tämäkin olotila lähtee pois ja paha olo tulee valtaamaan tilaa oikein rytinällä. Mutta kai mun pitäisi vain oppia nauttimaan näistä hyvistäkin hetkistä, esimerkiksi tästä kun istun sängyllä teekuppi vieressäni tekemässä mulle mielekästä tekemistä, kirjoittamista. Terapeutin kanssa näen taas ensi perjantaina. En oikein tiedä, mitä sanoisin sille. Sanonko, että kaikki on hyvin, vai jatkanko kipeistä aiheista puhumista, niin kuin olisi ehkä tarkoitus. Mun tekisi niin kovasti mieli kaivaa edes jotain pahaa mieltä esiin, koska en mä halua olla onnellinen. Korjaan, en saa olla onnellinen. Mulla ei ole lupaa nauraa, hymyillä tai edes ajatella mitään positiivista, koska olen masentunut. 

Mun tekee joka päivä mieli viillellä, vaikka ei olisi mitään syytäkään. Haluan vain rikkoa ihon, vuodattaa verta ja tuntea sen ihanan kivun. Mutta en voi, en miehen luona. Jotenkin mua myös jännittää ajatus viiltelystä. Mitä jos viillän liian syvälle? Mitä jos kaikki meneekin pieleen? Olen kuitenkin ollut jo niin pitkään kuivilla siitä, että sellaista itsevarmuutta ei enää ole. Se on tietysti ehkä ihan hyvä juttu, koska AINA viiltelyssä on riskinsä. Se on vaarallista ja typerää, tiedän, mutta se on samalla niin kutkuttavan ihanaa ja sellainen "kielletty hedelmä". Joku joskus sanoi, että kun kerran aloittaa viiltelyn, sitä ei koskaan lopeta. Käsitin sen niin, että vaikka fyysisesti et enää itseäsi satuttaisi, voit kaivata ja unelmoida siitä ja ehkä keksiä uusia, "henkisiä" keinoja satuttaa itseäsi. 

anxiety higher than my self esteem

Ensi viikolla se alkaa. Koulu. Oon viimeksi ollut koulun penkkiä kuluttamassa noin kolme vuotta sitten, jos ei lasketa mun viime syksyn onnettomia avoimen yliopiston opiskeluja. Nyt on kyseessä kuitenkin vain yhden lukuvuoden rutistus, joka antaa mulle hyvät eväät, kun haen ensi keväänä uudelleen yliopistoon. Tuntuu jotenkin absurdilta ja uskomattomalta, että mut edes valittiin tähän kouluun. Ja se, että mä oikeasti olen taas opiskelija, en työtön tai sairauslomalla. 

Mua ahdistaa kouluun meno ihan helvetisti. Saanko kavereita? Pärjäänkö mä aineissa? Jaksanko käydä koulua? Kaikki tämä selviää vasta, kun olen ollut siellä. Haluaisin kuitenkin etukäteen jonkun varmistuksen siitä, että mä pärjään, saan kavereita ja jaksan. Haluaisin nähdä sen verran tulevaisuuteen. Mutta valitettavasti joudun vain odottamaan ja kohtaamaan asiat sitten kun ne tulevat vastaan. 

Terapiassa on mennyt taas ihan hyvin. Olen alkanut tehdä niin, että aina kun ahdistaa, mä kirjoitan ne ajatukset paperille ja seuraavalla kerralla annan terapeutille. Mulle on vaan niin paljon helpompaa kirjoittaa ne asiat ja siten myös muistan, mikä mua ahdisti ja kuinka paljon. Olen vähän sellainen, että jos mua ei ahdista sillä terapiahetkellä, en saa sanottua, että toissapäivänä ahdisti tämä ja tuo asia. Olen vain sellaisella "kaikki on hyvin"-asenteella. Ensimmäistä kertaa, kun vein terapeutille kirjoittamani paperin, hän sanoi yllättyneensä siitä, kuinka pahoin mä oikeasti voin. Aiemmin mua vähän jopa pelotti, että hän ei "usko" mun olevan masentunut tai ei näe terapiaa tarpeellisena. Viime kerralla hän kuitenkin sanoi ne maagiset sanat: "en mä kyllä yhtään ihmettele, miksi sun mieliala on välillä niin matala". 

Välillä mulle tulee olo, että en jaksa enää välittää. Lähinnä itsestäni. En käy suihkussa, pese hampaita tai tee juurikaan mitään. Oloni on niin turha ja mitätön, että en jaksa panostaa edes omaan hyvinvointiini. Mun itsetunto on poljettu taas ihan pohjalukemiin, ja mikä pahinta musta tuntuu, että se on tällä hetkellä eniten mun siskoni syytä. Hän on käyttäytynyt jo vuosia niin arvostelevasti ja moittien mun elämää ja valintoja kohtaan, että tunnen aina olevani väärässä. Hän kenties jollain tapaa haluaa "määräillä ja ohjailla" mun elämää, olenhan nuorin kaikista sisaruksista. Mulla olisi niin paljon sanottavaa tästä aiheesta, mutta tuntuu vaan pahalta puhua omasta siskosta niin ikävään sävyyn - olen tottunut olemaan väärässä ja se olo vain vahvistuu puhuessani tällaisia. Oon väärässä, vaikka mun olot on todellisia ja mulla on niihin oikeus.