where have i gone?

Pakko tulla tänne avautumaan, kun muualle en uskalla. En halua sanoa asioita ääneen, koska en halua että niistä tulee totta. Tiedän tuon olevan väärä tapa ajatella, mutta se suojelkoon mua edes hetken. Jotenkin niin paljon paskaa vaan sisällä taas kertyneenä, että en saa mitään ulos. Niin, nyt sanon yhden asian "ääneen": mä olen taas viiltelykierteessä. Oi kyllä, viiltelin sunnuntaina ja keskiviikkona, ja nyt en malta odottaa ensi sunnuntaihin, kun saan painaa taas terän iholle ja antaa kauniiden veripisaroiden kirvota pintaan. En ole kertonut tästä sunnuntain viiltelystä kuin kolmelle ihmiselle, keskiviikkoisesta en kenellekään. Hoitajalle tai lääkärille en ole kertonut, pitäisi kyllä, mutta helpommin sanottu kuin tehty.

Kävin tänään elämäni ensimmäisessä työhaastattelussa. Tuntuu, että ryssin sen jännittämällä liikaa ja vastaamalla hölmösti. En edes tiedä haluanko töitä, mutta pakko mun on ainakin "näön vuoksi" hakea. Tekisi mieli sanoa kaikille, että mua on turha palkata, koska tuun kuitenkin oleen sairauslomalla ja poissa ja muutenkin paska. Mutta toistaiseksi oon näytellyt tervettä ja reipasta nuorta naista, joka jaksaa touhuta ja haluaa tehdä töitä. Mutta kun se ei ehkä ole ihan niinkään.

Mitähän vielä. Ahdistaa ihan niin kuin kaikkina muinakin päivinä, mutta sen maanaantaisen jälkeen ei ole tullut yhtä pahaa itkukohtausta. Mun tekisi mieli lukittautua huomiseksi neljän seinän sisään, unohtaa kaikki kurja ja vaan nukkua. Muutama tunti sitten otin 50 mg Ketipinoria saadakseni unen päästä kiinni, niin ei ahdistaisi ja nukuinkin pari tuntia oikein makoisasti, mutta ei ne lääkkeet niitä ongelmia poista... Mutta huomenna mun on pakko jaksaa taas olla iloinen ja aktiivinen. Onneksi asiaa auttaa ystäväni alkoholi. 

good friends are like stars...

...you don't always see them, but you know they're always there.

Olin tänään hyvän ystäväni luona. Pian me ollaan tunnettu kuusi vuotta, ja se on pitkä aika se. Ainakin tässä iässä. Paikalla oli myös toinen ystäväni, mutta meidän välit ovat menneet jotenkin oudoiksi. Hyvä että hän edes katsoi muhun, eikä kysynyt mitään kuulumisia tai sanonut mulle juuri mitään. En tiedä, mitä nyt on meneillään, mutta tunnistan olleeni lähes samanlaisessa tilanteessa vuonna 2011 keväällä mun ollessa vielä yläasteella. Silloinen paras ystäväni yhtäkkiä vain lakkasi puhumasta mulle - suuttui kenties jostakin asiasta, jota en vielä tänäkään päivänä tiedä. Mutta ei mun pitänyt kiristyneistä väleistämme tai entisistä ystävistäni puhua, vaan tästä yhdestä, kenen kotona olimme.

Toisen ystävän lähdettyä, mut valtasi suuri ahdistus, joka lopulta purkautui itkuna ja sekavana valituksena elämästä. Mutta samalla kun ahdisti, mulla oli hyvä olla. Makasimme ystäväni kanssa sängyllä vierekkäin ja vain itkettiin molemmat. Kerroin aikoinaan hänelle ensimmäisenä mun lääkkeiden kanssa pelleilemisestä ja nyt eilisistä viiltelyistä. Kerroin rahahuolistani, kavereista, miehestä, oikeastaan kaikesta mun elämässä. Hetken aikaa keräiltyäni itseäni aloin saada taas tästä maailmasta kiinni ja paha olo lakkasi. Tai ainakaan enää ei itkettänyt. Mutta äsken taas kyyneleet kohosivat silmiini, kun sain häneltä viestin, jossa hän toista kertaa tänään sanoi: "olet rakas". Ja mä uskon sitä: mä olen rakas jollekin.

Mulla on ollut tänään jotenkin todella turha ja ulkopuolinen olo. Ihan kaiken suhteen, ei vain näiden kahden ystäväni. Luin eilen lapsuudenkodissani ollessani päiväkirjaa, johon olin muutama viikko sitten kirjoittanut, että elämä ei tunnu enää elämisen arvoiselta. Valitettavasti olen edelleen sitä mieltä. Ainakin osittain. Mulla on elämässä paljon hyvää, mutta niin paljon myös paskaakin. Se hirveä masennusmörkö mun sisällä tuntuu imevän mut aika ajoin sisäänsä tuttuun ja turvalliseen syliin. Musta tuntuu, että mulla on liikaa paineita parantua. Hoitajakin aina kehuu, kuinka paljon oon edistynyt kahden vuoden takaisesta ja päässyt eroon viiltelystäkin. Mutta kun en ole. Tottakai jotain edistymistä on tapahtunut, mutta musta on vähän huolestuttavaa, että en pystynyt/halunnut kertoa hänelle enää viiltelystä - en eilisestä, enkä sitä edellisestä kerrasta. Alan taas kätkeä pahaa oloa sisälleni ja pyöritellä itsemurha-ajatuksia päässä ihan tosissani. Mutta ei musta siihen ole...

päivä vain ja hetki kerrallansa

Tänään ajattelin kirjoittaa aiheesta, josta en ole oikein koskaan puhunut "julkisesti". Se on nimittäin mun usko. Tässä kerron mun kokemuksista, uskosta Jumalaan ja vähän siihen liittyvistä ongelmistakin.

Mä oon aina elänyt uskovaisessa perheessä. Ei meillä mitenkään poikkeavaa ollut, mutta iltarukousta rukoiltiin yhdessä pitkään ja äidin kanssa kävin paljon kirkossa pienempänä. Olin riparilla kesällä 2010 ja siellä sain kokea Jumalan rakkautta ihan oikeasti. Tai niin ainakin luulen, sillä siellä oli hyvä olla ja koin saaneeni johdatusta mennessäni sinne. Usko vahvistui, ja muutaman vuoden sen jälkeen olin entistäkin aktiivisempi seurakuntanuori.

Muistaakseni lukion toisella luokalla usko alkoi kuitenkin vähän "kadota". En lukenut sanaa, en käynyt kirkossa, en rukoillut. Ajattelin, että Jumala varmasti hylkää mut, enkä koskaan pääse takaisin hänen yhteyteensä. Unohdin asian pitkäksi aikaa, mutta aina se usko on ollut siellä mun takaraivossa ja alitajunnassa. Koskaan en kieltänyt uskoani, mutta en mä kovin harrastakaan elämää elänyt. Nyt vasta ymmärrän kunnolla, ettei usko ja Jumalan armo ole mitenkään yhteydessä tekoihin - siihen, luetko Raamattua kolmesti päivässä ja muistatko lausua ruokarukouksen.

Miksi kerron tästä kaikesta nyt? Siksi, koska tulin juuri äsken kotiin tuomasmessusta, jossa koin tätä samaa rakkautta, kuin vuonna 2010. Olen mä tässä välilläkin kokenut Jumalan huolenpitoa ja rakkautta, mutta tänään erityisesti. Istuessani kirkonpenkissä laulaen lauluja armosta, rukouksesta ja ylistyksestä, mun silmäkulmat kostuivat ja sain kaikin voimin estellä, etten purskahtaisi itkuun. Siellä oli hyvä olla. Siellä mua ei ahdistanut, ei pelottanut, ei masentanut. En ajatellut olevani paska, tyhmä tai muuten vain alempiarvoinen, vaan täydellinen tällaisena, rakastettu ja arvokas.

Niin kuin varmasti moni muukin, mä usein löydän itseni ajattelemasta, että "jos Jumala on olemassa, miksi maailmassa on pahuutta?" En oikein vieläkään tiedä vastausta, mutta tiedän, että koska maailmassa on pahuutta, mä tarvitsen Jumalaa. Kerran ystävä sanoi mulle, että "Jumala ei anna kenellekään enempää, kuin he jaksavat kantaa" ja "tämän päivän kärsimyksillä voi olla jokin suurempi merkitys tulevaisuudessa". Näin mä haluan uskoa - mullakin on tarkoitus, vaikka olenkin vaikeasti sairas, yhteiskunnan taakka ja murheenkryyni läheisilleni. Joskus mä vielä voitan tämän kaiken...

Viimeisenä lauluna kirkossa laulettiin otsikossakin oleva kappale "päivä vain ja hetki kerrallansa". Sen viimeinen säkeistö osui ja upposi minuun niin, että mun on nyt laitettava se tähän:

Herra, hiljaa salli minun olla,

luottaa yksin lupaukseesi,

seistä aina sanan kalliolla,

etten tuhlaa lohdutustasi.

Anna ottaa isänkädestäsi

päivä vain ja hetki kerrallaan,

kunnes johdat minut kädelläsi

viimein onnen maahan ihanaan.

what doesn't kill you makes you wish you were dead

En tiedä miten nyt sanoisin tämän, mutta oon taas ihan umpikujassa. Tuntuu, että kaikki menee päin helvettiä - joko ihan oikeasti tai vain mun kuvitelmissa, jotka uskon todeksi. Sain hetki sitten lääkärin lausunnon, jossa luki diagnoosina vaikea-asteinen masennus psykoottisilla oireilla. Psykologikin oli mulle tehtyjen tutkimusten jälkeen sitä mieltä, että jotain psykoottisuutta mussa on. Saman diagnoosinhan mä sain jo pari vuotta sitten, mutta että oon samassa pisteessä vieläkin. En näe tai kuule harhoja, mutta mun ajattelu on hyvin poikkeavaa ja häiritsee mun mielenterveyttä. Ajatukset on ns. ääriajatuksia. Semmoisia, mitä suurimmalla osalla ei ole tai ainakaan näin vahvoina. Oon tunne-elämältäni myös jotenkin vammainen. En osaa/halua näyttää kauheasti tunteita juklkisesti - varsinkaan vihaa, mutta myös muita tunteita hillitsen pakonomaisesti. Ja se vaikuttaa mun jokapäiväiseen elämään ihan hirveästi. 

Mua melkein itkettää sanoa tämä, mutta musta elämä ei enää ole elämisen arvoista. Usein itken, tai ainakin kyynel vierähtää poskelle, kun puhun tai ajattelen itseni tappamista. Se on ehkä merkki siitä, etten sitä oikeasti pystyisi tekemään, mutta mulla on niitä ajatuksia päässä melkein jatkuvasti. Samoin viiltelyajatuksia. Mutta en ole tekemättä niitä itseni takia, ehei, vaan muiden takia. Mun sydän särkyy, kun ajattelen sitä tuskaa, minkä mahdollisesti voisin aiheuttaa miehelle ja perheenjäsenille. Kaveritkin varmasti järkyttyisivät. Mutta sekin mua ahdistaa, että en saa päättää päiviäni nyt, vaan mun on vain pakko kärsiä tässä maailmassa muiden takia. Joskus jopa toivon, että mulla ei olisi ketään, jotta voisin hyvällä omallatunnolla poistua täältä.

Mä en vaan halua elää enää. Jos kuolema ei ole vaihtoehto, vähintäänkin haluan hautautua sänkyyn, enkä ikinä poistua. Harmikseni tiedän senkin olevan mulle mahdotonta - kokeiltu on. Haluaisin jonkun taikalääkkeen, joka poistaisi mun pahan olon ja pahat ajatukset. En pysty edes kunnolla keskittymään mihinkään, kun päässä pyörii ajatukset kuolemasta, itseinhosta, viiltelystä ja muista negatiivisista asioista. Mä en jaksa.

If I die young, bury me in satin

Elossa ollaan, toistaiseksi. En kyllä tiedä haluaisinko olla. Tänään - äsken - tuntui taas siltä, että maailma romahtaa ja kuolen. Miehen kanssa pientä vääntöä ja väärinkäsityksiä, ystävien kanssa "ongelmaa" sekä sairasteleva lemmikki. Niin ja kaiken kukkuraksi rikoin tänään lasin tiskatessani. Saattaa kuulostaa pikkujutuilta ja täysin merkityksettömiltä, mutta kaiken tämän alle mä vaan muserruin ja itkin hysteerisesti ainakin puoli tuntia Miehen rauhoitellessa mua. Että mua hävettää olla tällainen taakka ja murhe muillekin. 

Luin tänään bussissa matkalla kouluun artikkelin suljetusta osastosta ja sen kauheudesta. En täysin allekirjoita sitä, koska mun kokemukset suljetuista on ollut pääsääntöisesti vain positiivisia. Eihän siellä nyt varmaan hauskaa ole kellään, mutta mua ei ainakaan oo kovin ihmisarvoja alentavasti kohdeltu tai heitelty seinille tai syljetty naamalle. Harmittaa, että nyt valtaosa suljettua kokemattomista perustaa ajatuksensa tämän yhden kirjoituksen pohjalle. Onhan se toki kurjaa, jos joutuu väärinkäsityksen takia "hullujenhuoneelle", eikä noin heppoisesti pitäisi edes lähetettä kirjoittaa, mutta toivon, että kaikki lukijat ymmärtävät tämän olleen vain yhden henkilön näkemys ja kokemus asiasta.

Oon myös taas vähän "unohdellut" ottaa lääkkeitä. Todellisuudessa mä kyllä muistan ne joka päivä, mutta itseäni pettäen ajattelen, että "ei nyt yksi päivä ilman lääkkeitä pahaa tee". Mutta sitten kun niitä päiviä kertyykin useita säännöllisesti, alkaa lääkepitoisuudet luonnollisesti laskea -> mieliala laskee ja tulee vieroitusoireita. Ahdistuskohtauksia mulla ei olekaan nyt pariin viikkoon ollut, ellei tuota tämänpäiväistä paskapäiväkaikkivituttaajameneeperseelleen-angstia lasketa. Oli mitä oli, mulla tuli hyyyvin itsetuhoinen olo. Aina kun kun on vähääkään paha mieli, alan ajatella kuolemaa ja keinoja vahingoittaa itseäni. Yritän pitää siitä kovasti kiinni, että en vahingoittaisi itseäni täällä Miehen luona. Tämä on mun turvapaikka, eikä ne asiat saa tulla tänne. Saatan toisaalta tänään tehdä poikkeuksen ja vetää muutaman "unilääkkeen" naamariin ihan vain oloa helpottamaan - en vahingoittamismielessä. 

Vein eilen hoitajalle pitkän listan asioista, jotka mua ahdistaa. Hän oli ylpeä musta, että olin saanut asiat järjestykseen paperille, jolloin ne on edes jossain järjestyksessä mun päässäkin. Tietenkään kaikkia ahdistusta aiheuttavia tekijöitä en vielä tunnista, mutta tää on varmaan ihan hyvä merkki jostain. Ja se myös, että sain oikeasti ne vietyä toisen ihmisen nähtäväksi ja arvioitavaksi. 

Siis, paskasti menee mutta menköön. Oon jo aika tottunut näihin mielialanvaihteluihin, mutta ei nämä ikinä kivalta tunnu. Oon myös alkanut epäillä taas, haluanko mä edes parantua... Tai haluanko mä sitä itseni vai muiden vuoksi?