Please tell mom this is not her fault

Nyt oon tavannut kahta terapeuttia. Mun onnekseni jo ensimmäinen tuntui hyvältä vaihtoehdolta. Tänpäiväinen taas ei. Eli olen päätökseni tehnyt ja nyt vain pistetään Kelaan tukihakemusta vetään. Päätöksen tultua (jos ja kun se on myönteinen) voin aloittaa terapian. Se tuntuu raskaalta - aloittaa kaikki alusta. Olen jo puolitoista vuotta tavannut yhtä ja samaa hoitajaa, joten uuteen ihmiseen vaihtaminen tuntuu aika pelottavalta. En kuitenkaan joudu luopumaan nykyisestä hoitajastani ja psykiatristani, mutta käynnit heillä harvenevat. Tulee ehkä jopa vähän ikävä? 

Toissapäiväinen ahdistuskohtaus vei kaikki mun voimat taas hetkeksi aikaa. Osaan kyllä feikata hymyn naamalleni ja se tulee jo melkein automaattisesti, kun tapaan uuden ihmisen (esimerkiksi terapeutin), mutta mä oon oikeesti ihan romuna. Tapasin eilen kavereita ja tänäänkin pitäisi. Mut mua ei vaan yhtään huvita eikä kiinnosta. En jaksa olla sosiaalinen ja reipas. Mutta tällaisina hetkinä sitä juuri kaikista eniten pitää vain nousta sängystä (missä nytkin makaan) ja lähteä ihmisten ilmoille. 

Mies on ottanut tosi hyvin tämän mun fiiliksen. Tai että se jaksaa tosi hyvin ja tsemppaa mua. Hän repii mut ylös sängystä aamuisin ja halaa pitkän päivän jälkeen. En mä ole ansainnut sellaista rakkautta ja huolenpitoa, mutta olen silti tosi kiitollinen hänelle. Mun ei tarvitse jaksaa yksin ja koittaa olla mitään muuta kuin oon, kun olen hänen kanssaan. Ja se on parasta maailmassa.

Päivä kerrallaan mä vaan yritän tarpoa tässä suossa. Maailma menee aina eteenpäin, vaikka mä pysähtyisinkin hetkeksi. Samalla se helpottaa, mutta ahdistaa. Joskus vaan toivoisin, että kaikki olisivat hetken hiljaa ja antaisivat mun olla, mutta se ei tee yhtään hyvää mulle. Tarvitsisin vähän lisää niitä ankkureita, jotka pitävät mut kiinni elämässä. 

it's all underneath

Kun puhutaan syömishäiriöstä, monelle tulee mieleen langanlaiha tyttö, joka näännyttää itseään ja paastoaa useita päiviä putkeen. Totuus on kuitenkin toinen. Ja vasta nyt mäkin oon sen ymmärtänyt ja jollain tapaa hyväksynytkin. Mullakin voi olla syömishäiriö, vaikka en olisi kokoa 0. Se koko sairaus on vaan pään sisällä. Se on ajatus, josta tulee tunne, joka puolestaan synnyttää teot. Kaikki on siitä yhdestä sairaasta ajatuksesta kiinni. Mulla se ajatus on myllertänyt päässä jo vuosia, mutta koskaan ei ole suoraan puhuttu syömishäiriöstä mun kohdalla, koska en ole sairaanloisen laiha - vaikka joskus sitä toivoisinkin olevani.

Mä oon alkanut jo vähän laihtua. Paino alkaa jo uudella numerolla ja toivon, että se luku vain pienenisi ja pienenisi. Ensi kuussa mulla on taas RT-tapaaminen, mutta olen ajatellut sen perumista. En mä halua mennä sinne, kun ei mulla ole just nyt voimia/motivaatiota "parantua". Se olisi vain molempien ajan tuhlaamista. 

Sen sijaan olen varannut jo kahdelle psykoterapeutille tutustumiskäyntiajan jo tälle viikolle. Olen ihan sairaan ylpeä itsestäni, sillä tämäkin projekti on ollut jo vuoden muhimassa mun päässä ja vasta nyt oon saanut pyöriä pyörimään. Toivon vaan että jompikumpi vaikuttaisi niin kivalta, että uskaltaisin aloittaa terapiatyöskentelyn. 

Semmoista mulle kuuluu. Laihduttamista ja siitä seuraavaa tunnemyrskyä, terapeutin etsintää ja ihan perus elämää. Ei kovin mahtavaa, mutta elämää kuitenkin. 

P.S. En ole viillellyt kertaakaan tänä vuonna. Woohoo.

fucked up

Lääkärikäynti. Puoli tuntia taas märehtemistä ja lääkkeiden venkslausta. Lisäksi tein jonkun murehtimiskyselyn, jonka mukaan on hyvin todennäköistä, että mulla on tämän masennuksen lisäksi yleistynyt ahdistuneisuushäiriö. Oli todella lohduttavaa kuulla, että siitä on kuulemma hyvin hankala päästä eroon... Mutta se kuitenkin puoltaa psykoterapian aloittamista. Nyt pitäisi vaan jaksaa aloittaa se terapeutin etsintä. 

Äsken laitoin Googlen laulamaan ja etsin tietoa yleistyneestä ahdistuneisuushäiriöstä. Tunnistin itseni huolestuttavan monen oireen kuvauksesta. Jostain kumman syystä tämä uusi "diagnoosi" sai mut murehtimaan vaan lisää. Tieto lisää tuskaa, right? Itkettää ja ahdistaa. Huolihetket ei taida nyt oikein pitää pintaansa, vaan olen huolissani all the fuckin time. 

Pitää odottaa vielä kolme päivää, että näen taas hoitajaani. Mun tekisi mieli puhua sille just nyt, mutta hän on lomalla, joten pakko vain odotella. Tuskin mun olo nyt ainakaan romahtaa viikonlopun aikana enempää kuin normaalisti. 

Pää tuntuu tällä hetkellä ihan jumalattoman raskaalta. Niin paljon ajatuksia ja pelkoja, murheita ja huolia. Koulun alku stressaa, työttömyys stressaa, elämä stressaa. Vielä vähän aikaa haluaisin vain maata peiton alla ja nukkua.

fat fat fat

Makaan sängyllä poikaystäväni luona. Koskakohan hän tulee kotiin? Oikeastaan pidän yksin olemisesta, silloin saa antaa aikaa omille ajatuksilleen. Hoitajani "määräsi" mulle huolihetken, jolloin saa ja pitää murehtia. Mutta huolihetken ulkopuolella kaikki ne pahat ja masentuneet ajatukset on pidettävä jossain kaukana tietoisesta ajattelusta. 

Nyt taitaa olla minun huolihetkeni. Olen koko päivän, kun olen täällä ollut, selannut netistä laihdutusvinkkejä ja kikkoja nopeaan painonpudotukseen. Mua ahdistaa olla näin painava, vaan silti tekee koko ajan mieli syödäsyödäsyödä. Tunnen oloni läskiksi porsaaksi. Kävin äsken pitkästä aikaa vaa'alla ja onnekseni paino ei ole joulunpyhien aikana noussut. Se on yhä pyöreät 60 kg. Siinä on vain ainakin 15 kg liikaa. Tiedän, että olen kasvamassa naiseksi ja naisilla kuuluu olla vähän enemmän rasvaa, ja että olen juurikin normaalipainossa, mutta mä en halua, että mun normaalipaino on näin paljon. Haluan pois pömpöttävän vatsan, jenkkakahvat, kaksoisleuan ja läskit reidet. Haluan olla keijukainen, jota jaksaa kantaa, kun mun voimat loppuu. 

Luin yhtä entisen bulimikon kirjoittamaa tekstiä ja huomasin, että joku muukin kärsii syömisen jälkeen pakottavasta tarpeesta oksentaa. Ja siis että oksennus vain tulee, vaikka ei edes yrittäisi sitä. Vaikka mullakin on aika paljon aikaa siitä, kun oksentelin säännöllisesti, yhä vain mun oksennusrefleksi on tosi herkässä. Kun oon syönyt ihan vaikka vähänkin vain, mulla meinaa tulla oksennus. Se ei ole kovin kiva tunne, mutta kai mun on vain kärsittävä bulimia-ajoista vieläkin. Toisinaan se tuntuu oudolla tavalta hyvältäkin, että oksennus tulee helposti. Ei ainakaan tarvitse kakoa ja odotella oksennusta kovin pitkään. Olen myös oppinut tekemään sen melko hiljaa ja huomaamattomasti. 

Oon ajatellut myös laksojen hankkimista. Kun ei tämä paino tahdo millään pudota, niin ehkä on otettava rajummat aseet käyttöön. Teen KAIKKENI, että mun paino lähtee putoamaan. Ja ei, en halua väkisin sairautta itselleni, mutta sairas mieli tekee sairaita asioita.