i did it

Mä sitten uskaltauduin kertomaan hoitajalleni niistä lääkkeistä. Ja arvatkaa mitä - mitään pahaa ei tapahtunut. En joutunut osastolle enkä saanut syyllistäviä katseita, niin kuin etukäteen pelkäsin. Oikeastaan se tuntui varsin hyvältä, ihan kuin joku paino olisi tippunut mun harteilta. 

Viime päivät ovat olleet oikeastaan aika mukavia. Sain väännettyä itseni luennoille eilen ja tänään, vaikka se tuntui kauhean vaikealta. Kävin tänään kirpparillakin palkinnoksi siitä, että pääsin liikkeelle. Ostin farkut ja t-paidan ja yhteishintaa niille tuli naurettavat 3,5€! Vaikka kaikki on hyvin, mua vähän jännittää tämä loppuviikko. Joudun nimittäin olemaan miehestä erossa ainakin ensi maanantaihin asti, ellen sitten perjantaina ota autoa alle ja hurauta hänen luokseen. Mutta ehkä tällainen erossa olo voi olla ihan terveellistäkin, kun normaalisti me näemme joka ikinen päivä. Huomenna olemme muuten olleet 7 kk yhdessä ja se on meille kunmallekin pisin parisuhde, missä olemme olleet.

Kirjoitan tätä postausta autossa matkalla kotikotiin. Tavallaan ihanaa, että pääsee taas nukkumaan ikiomaan sänkyyn, tekemään asioita, joita juuri minä haluan tehdä ja rentoutumaan. Aloitin eilen uuden kirjankin, joka vaikuttaa melko koukuttavalta, mutta sen sijaan mun pitäisi oikeasti lukea ensi viikolla koittavaan tenttiin, mutta en ajatellut ottaa siitäkään kauheesti paineita - olosuhteet huomioon ottaen oon mielestäni opiskellut aika ahkerasti, ja skipannut vain yhden luennon, jonka asiat mä sitten opiskelin itsenäisesti.

Jännittävin, mutta ihan hyvin mielin siis katse kohti loppuviikkoa. 

syö, syö, syö

Mä olen tavannut nyt kahdesti ravitsemusterapeuttia. Ensimmäisellä kerralla tehtiin mulle ateriasuunnitelma, jota lupasin noudattaa. No, aluksi kaikki menikin niin kuin oltiin sovittu, mutta jossain kohtaa huomasin lihoneeni, ja silloin tuli stoppi. Mun pään sisällä alkoi hälytyskellot soida ja lopetin ateriasuunnitelman noudattamisen. 

Viime viikolla tavatessani RT:tä, kerroin näistä tuntemuksistani ja siitä, kuinka suuri muutos ateriasuunnitelman noudattaminen on, ja kuinka mahdottomalta se tuntuu. En saanut osakseni pelkäämiäni haukkuja vaan päinvastoin RT tuntui ymmärtävän mun painiskelut syömisen kanssa. Sovittiin, että yrittäisin lisätä vaikka vain yhden, pienen aterian päivittäiseen syömiseeni, mutta sekin tuntuu olevan liikaa. 

Tällä hetkellä syön sen 2-3 kertaa päivässä. Mun keho on niin tottunut niukkaan ravinnonsaantiin, että en aina edes tunne nälkää ja sitä kautta muista syödä. Ja mun mielestä se on vaan hyvä asia. Syömättömyydestä huolimatta mun paino ei ole kuitenkaan laskenut. Se pysyy siinä tietyssä lukemassa päivästä toiseen eikä hievahdakaan alaspäin. Ja se saa mut ahdistumaan. Haluaisin lopettaa syömisen kokonaan, mutta en pysty valehtelemaan perheelleni ja miehelle, että olisin muka syönyt. Ja jos kerron, etten ole pistänyt suuhuni murustakaan päivän aikana, tulee heidän suustaan vaan moitetta ja syyllistämistä. 

Eilen olin lounaalla miehen ja hänen kahden työkaverinsa kanssa. Puheeksi tuli jostain syystä syömättömyys ja miehen kaveri totetsikin ivalliseen sävyyn, että "that seems smart". Mulle tuli tuosta kommentista tosi paha mieli ja sellainen olo, että kaikki syömisen kanssa painiskelevat ovat idiootteja ja vähä-älyisiä. Mä näen asian niin, että kyseessä on sairaus eikä merkki mistään tyhmyydestä. En mä voi omille tunteille tai ajatuksilleni mitään. En mä voi vain päättää, että nyt syön ja unohdan kaiken painokriiseilyn. Se ajatusmalli on vain niin iskostunut mun päähän, että en tiedä pääsenkö siitä koskaan eroon ja tuollaiset kommentit saavat mut tuntemaan itseni aivan maan matoseksi. Nyt jälkeenpäin ajateltuna mun olisi ehkä pitänyt sanoa jotain vastaan, ja että kommentti loukkasi mua,mutta en halua paljastaa ongelmiani ja heikkoja kohtiani ihmiselle, joka ei kuitenkaan ymmärtäisi mua. Onneksi mies pysyi tässä kohtaa hiljaa ja tiesi varmasti, mitä ajattelin.

there ain't nobody who can comfort me

Menin eilen puhuman eräälle ihmiselle mun lääkesekoiluista. Hoitajalleni en ole vielä uskaltanut kertoa, mutta maanantaina mun on kyllä pakko. En vaan tiedä, miten sen tekisin - tuntuu, että hän vain pettyisi muhun ja sitä en halua. Mutta en halua myöskään elää valheessa ja huijata muita ja itseäni sanomalla, että kaikki on hyvin.

Niin, mä olen käyttänyt lääkkeitä väärin. Haluan saada nopeasti pahan olon pois ja että se pysyisi poissa pitkään - otan siis liikaa unettavia lääkkeitä ja nukun, niin ei tarvitse kärsiä todellisuudesta. Mutta mitä jos joskus humalapäissäni (olen alkanut lääkitä pahaa oloani vähän myös alkoholilla) otan niitä lääkkeitä, enkä enää herääkään? Kuka mut löytäisi? Miten hän reagoisi? Mitä siitä seuraisi?  Tiedän, että tällaisessa tilanteessa mun pitäisi vaan päästä eroon niistä jäljellä olevista lääkkeistä, mutta en mä halua. Tuntuu ihan samalta, kuin silloin kun hävitin viiltelyteräni. En pysty.

Mä kerran sain ahdistuskohtauksen miehen luona. Se tunne oli samaan aikaan todella nolo, mutta kuitenkin oli turvallista olla hänen kanssaan. En päässyt tekemään itselleni pahaa. Mun oli vain pakko odottaa, että se maailmanlopun tunne menisi ohi - ja se meni. Pitäisi aina vain muistaa, että tunteet eivät ole pysyviä, eikä paha olo tarkoita, että kuolen. Se vaan on niin vaikeaa, koska aina ahdistuskohtauksen aikana meen johonkin ihan ihme tiloihin, jolloin en pysty ajattelemaan selkeästi tai järkevästi. Silloin oikeastaan haluan olla siinä ahdistuksessa, sen turvallisessa syleilyssä. Silloin tunnen olevani turvassa, vaikka samaan aikaan olen itse itselleni uhka. 

nobody knows

Täällä taas, ikävä kyllä. Aina kun kirjoitan tänne, mulla on jotenkin paha olla...

Tänään olin yhdessä paikassa, missä multa tultiin kysymään, että mitä mulle kuuluu ja haluaisinko kenties jutella. Olin aikaisemmin päivällä tavannut hoitajaa ja jutellut paljon siellä, niin nyt halusin olla vain hiljaa. Mulle silti merkkasi tosi paljon, että tultiin kysymään ja aloinkin melkein itkeä. En tiedä miksi, mutta oon viime aikoina ollut jostain syystä tosi herkillä. Viikonloppunakin kun olin sisarusteni kanssa ja puhuttiin edesmenneistä ihmisistä, mua alkoi itkettää ja pyysin, että voitaisiinko jutella jostain muusta ennen kun hajoan.

Syöminen on ihan hiton stressaavaa. Kävin ravitsemusterapeutilla torstaina ja siellä puhuttiin mun vammailuista. Onneksi se ei pakota mua mihinkään, vaan kannustaa ja kehottaa enemmänkin ja antaa mulle aikaa. Kuukaudessa kun ei ihan hevillä syömishäiriöisen mieltä muuteta. Mun tekisi mieli valehdella kaikille, että oon syönyt hyvin ja ruoka maistuu, mutta mä vaan oon siitä huono valehtelija, että alan potea huonoa omaatuntoa niin herkästi. Esimerkiksi miehen kanssa tää on tosi vaikea aihe puhua, koska en haluaisi sen kyttäävän mun syömistä, mutta aiheutan sille huolta jatkuvasti - enkä mä todellakaan halua olla sen huolehdittavana 24/7. Mä oon aikuinen ja tiedän, mitä teen! 

Nyt taidan käydä nukkumaan (ilman lääkkeitä) ja herätä huomenna toivottavasti edes himpun verran onnellisempana.