not good at all

En tiedä teenkö virheen taas tullessani tänne kirjoittamaan. Olisi ehkä parempi olla ajattelematta ikäviä asioita, mutta toisaalta tänne kirjoittaminen on mulle tietyllä tapaa terapeuttista. Yleensä kirjoitan tänne todella ikävään ja negatiiviseen sävyyn, ja vain huonoista oloista. Tiedän, että saatan tehdä vain hallaa itselleni märehtimällä ja piehtaroimalla itsesäälissä, mutta on vaan taas sellainen olo, että kaipaan sitä.

Ensimmäistä kertaa ikinä mulla tuli miehen vanhempien seurassa olo, että tekisi mieli kertoa heille mun sairaudesta. Olisin varmasti nyt tehnytkin, mutta paikalla oli myös muita vieraita, enkä kehdannut alkaa kertoa omaa sairauskertomustani siinä. Jotenkin musta vaan tuntuu, että heidän olisi hyvä tietää, ja nyt olisin valmis kertomaan. Miehen äiti sanoi niin lohduttavia sanoja tänään, ihan kuin mulle suoraan, vaikka puhuikin siskolleen. Ne sanat sai mut tajuamaan, että noi ihmiset ehkä voi ymmärtää mua.

Oon nyt ollut kolme päivää plus viikonlopun sairauslomalla. Saan koko ajan puhelimeen viestejä ensi viikon opetuksesta ja mulla on todella syyllinen olo. Sellainen, että munkin tulisi olla siellä, ja että teen jotain väärin. Mutta kai on vain todettava ja hyväksyttävä oman jaksamisensa rajallisuus ja se, että tämän asian kanssa ei kannata leikkiä. "Vaikea masennus ilman psykoottisia oireita" on nyt mun toinen nimeni ja mun täytyy vaan elää sen kanssa.

Mies lähtee matkalle torstai-iltana ja palaa vasta sunnuntaina. Mua ahdistaa ja pelottaa, kuinka tulen pärjäämään sen ajan. En uskalla olla yksin - en ainakaan tässä tilassa. Yhdeltä kaverilta ja siskolta olen jo kysynyt, voisinko heidän kanssaan viettää aikaa, mutta mikään ei ole varmaa. Kotikotiin meno ei ole vaihtoehto, koska siellä mä vasta sekoaisinkin. Mun on vaan niin vaikeaa olla yksin. Pelkään, että mulle sattuu jotain. Että itse satutan itseäni. En haluaisi ensi viikon koittavan ollenkaan. 

Ei tästä kirjoittamisestakaan oikein mitään tullut. Ajatuksia miljoona, enkä saa niistä mistään kunnolla kiinni. Haluaisin nukkumaan, mutta uni ei ole tulossa vielä moneen tuntiin - kiitos parin viime yön valvomisen. 

strength comes and strength goes

"Mitä jos mä kirjottaisin sulle sairauslomaa vuoden loppuun?" kysyi lääkärini tänään. Sisimmässäni halusin sitä enemmän kuin mitään, mutta muodon vuoksi esitin epäröivää. Oltiinhan me aikaisemminkin puhuttu loman mahdollisuudesta, mutta aina kuvittelin, että nyt puhutaan jostain viikon, maksimissaan kahden viikon lomasta. Nyt sitten tuli kerralla 1,5 kuukauden pläjäys. 

Vaikka olen helpottunut tästä lomasta, oon myös ihan helvetin pettynyt itseeni. Mä en jaksanutkaan, mä en pärjännytkään. Taas kävi näin. Mulle käy aina näin. Koitan kuitenkin asennoitua niin, että näin oli parasta. Koulu alkoi tuottaa mulle niin suurta stressiä ja ahdistusta, että näin on todellakin parempi. Nyt mulla on lääkärin sanojen mukaan "aikaa tutkia itseäni ja omia arvojani, ja kehittää mun identiteettiä". Kuulostaa vaikealta, mutta erittäin tärkeältä. Mä olen aivan hukassa - en tiedä kuka olen ja mitä haluan, koska musta tuntuu, että mä en oo kukaan ja en onnistu missään. 

Mulle on viime päivinä tuottanut suurta helpotusta tänne kirjoittaminen. Mutta nää samat asiat kun saisi vain paperille ja/tai sanottua ääneen esimerkiksi terapiassa. Musta tuntuu ja mua pelottaa, että kohta mennään alamäkeen ja rytinällä. Sunnuntain kohtauksen jälkeen olen vain odottanut seuraavaa, eikä se ole mitenkään mukava tunne.

Mä luin tänään mun aiemmin tänne kirjoittamia postauksia, joista suuren osan olin jo unohtanut. Mä olin unohtanut kuinka rikki olin palatessani Suomeen ja kuinka paljon kipuilin esimerkiksi ruokailun kanssa. Ei ehkä pitäisikään muistella niitä, koska sain taas päähäni alkaa tarkkailla syömisiäni. Ihme kyllä, vaikka paljon olinkin kirjoittanut viiltelemisestä, sitä mun ei tee mieli tehdä. Nyt mun tekee mieli ottaa yliannostus tai kävellä lähimmän auton alle. Jotain paljon pahempaa ja lopullisempaa, kuin viiltely. 

Mutta on tässä elämässä niitä valonpilkahduksiakin, nimittäin mun ystävät. Tutustuin tänään paremmin yhteen tyttöön, ja meillä oli todella hauskaa, vaikka vähän rankoista asioista puhuttiinkin. Mutta jotenkin tuntuu, että hänestä kyllä tulee vielä läheinen ystävä, koska niin hyvin tulimme juttuun ja ymmärsimme toisiamme. Lisäksi olen tänään jutellut monen muunkin kaverin kanssa ja tajunnut, että en mä hädän hetkellä joudu yksin olemaan. Aina on joku.

Nyt mun tekisi silti mieli itkeä. En tiedä itkisinkö onnesta vai pettymyksestä vai huolesta vai mistä, mutta kunnon itku voisi nyt saada mut rauhoittumaan. Tää postauskin on venynyt taas ihan liian pitkäksi. Ehkä siirryn seuraavaksi kirjoittamaan näitä asioita paperille.

kipeä mieli

Tänään juttelin hyvän ystäväni kanssa mun sairaudesta, terapiasta, lääkkeistä jne. On jotenkin niin helpottavaa, että on joku, jolle voi kertoa asioita - muukin siis kuin vanhemmat tai terapeutti. Mä nautin meidän pienestä glögihetkestä aivan valtavasti, vaikka aihe olikin vähän kurja.

Kurjasta puheenollen, mun olo sunnuntaiyön jälkeen ei ole juurikaan parantunut. Tänään pääsin sentään kouluun, mutta saatuani päivän tehtävän eteeni, meinasin purskahtaa itkuun. Koulu aiheuttaa mulle nyt ihan liikaa stressiä. Onneksi opettajan kanssa soviteltiin mulle vähän kevyempi ohjelma tälle viikolle, se vähän helpotti. Sain kuitenkin tehtävän aloitettua ja jollain tavalla purkkiin, huomenna vaan sitten editoin sen ja torstain voisin pitää vapaata. <3

Mä oon ruvennut vähän pelkäämään noita mun ahdistuskohtauksia. Etsin olostani pieniäkin merkkejä ahdistuksesta, joka sitten vaan pahentaa oloa. Tavallaan odotan kokoajan seuraavaa kohtausta, enkä saa edellistä pois mielestäni. Kun mietin sunnuntaiyön oloa, se tuntui todella tutulta ja jollain tavalla helpottavalta. Kaikki patoutuneet tunteet ja ajatukset pääsivät ulos, ja mun oli hetken helpompi hengittää, vaikka se paljon voimia vaatikin. 

Soitin eilen lääkärilleni erittäin sekavan puhelun, joka alkoi mun takeltelulta, kun en oikein saanut sanaa suustani. Huomenna tapaan hänet ja se tuntuu jotenkin lohdulliselta - en jää yksin. Lääkäri yritti tarjota Opamoxia, mutta haluaisin pysyä niistä mahdollisimman kaukana, kun kukaan ei pysty tällä hetkellä valvomaan mun niiden käyttöä. Pelkään, että otan niitä ilman pätevää syytä, jään koukkuun ja pian vetelen rauhoittavia, koska en pysty olemaan hetkeäkään ilman. En halua sitä.

Koitan sinnitellä huomisen ja sitten voin taas hetken hengähtää. Maanantaita kauhulla odottaen...

i thought i was going to die

Kirjoitin äsken pitkän tekstin, mutta pyyhin kaiken pois. Se ei tuntunut minun tekstiltäni. Mun piti vain tulla kertomaan viime yöstä, joka oli aika kauhea. 

Itkin niin paljon. Ajattelin, että mun kyyneleet loppuu jo, mutta aina vain kirposivat uudet kyyneleet silmiin. Mies halasi, silitti ja lohdutti parhaansa mukaan, mutta se ei auttanut. Ei tällä kertaa. Silloin mä halusin taas hakata itseäni, vetää pään täyteen tai tehdä jotain muuta, joka veisi ajatukset ikävistä asioista. 

Menin ulos tupakalle. Kylmä ilma iholla tuntui hyvältä ja rauhoittavalta. Poltettuani jäin vielä siihen istumaan kippuraan. Mua ei kiinnostanut, vaikka kaikki olisivat nähneet mut, mutta ei kukaan liikkunut siihen aikaan ohikulkevalla tiellä. Mun päässä oli ajatus kuolemasta jo aiemmin, mutta nyt se tuntui todella konkreettiselta. Ajattelin, että lähden vain kävelemään ja jäädytän itseni kuoliaaksi. "Siellä on aika kylmä," mies tuli sanomaan. Mä en saanut sanottua mitään, mutta mies sai mut kuitenkin tulemaan takaisin sisälle.

Etsin kaapista vanhat Ketipinorit. Otin kolme, vaikka teki mieli ottaa ne kaikki. Ja juoda päälle miehen viskit. Käperryin peiton alle miehen kainaloon ja toivoin, etten enää koskaan heräisi. 

i love you already

Tänään olen miettinyt, onko mun elämässä mitään järkeä? Miksi mä elän - itseäni vai muita varten? Olen koittanut saada päähäni asioita, jotka tekisivät musta merkityksellisen tähän maailmaan, mutta en oikein keksinyt mitään. Sitten muistin sen - musta tulee kuukauden päästä kummitäti!

En ole ikinä saanut tätä kunniaa olla kummitäti, joten kun kuulin sanat "haluaisitteko olla kummeja?", mun päässä vilisi ajatukset niin lujaa, etten saanut suustani sanaakaan hetkeen. Mulle tuli hirveän kuuma ja ehkä jopa vähän ahdistunut olo, mutta sanoin kuitenkin "olisihan se hienoa", ja näin lupauduin uuden tulokkaan kummiksi ihan huomaamattani.

Nyt kun mietin kummiutta ja sitä pientä lasta, tajusin, että siinäpä vasta onkin syytä elää. Haluan olla niin hyvä kummitäti, kuin vain suinkin pystyn. Tosiasia on se, että mua jännittää ihan hirveästi, mutta koska olen todella lapsirakas, uskon pystyväni siihen. Kotimatkalla mä olin asiasta jo niin innoissani, että kirjoitin jokaiselle lähimmälle kaverilleni ja perheenjäsenelle, että musta tulee kummitäti! 

En malta odottaa, että tämä pieni poika kasvaa ja pääsen kunnolla puuhastelemaan hänen kanssaan. Haluan kunnolla hemmotella ja hyysätä, mutta kuitenkin olla se vastuullinen aikuinen, joka aina auttaa. En millään jaksaisi odottaa joulukuuta ja ristiäisiä. Niin suuri kunnia ja vastuu tämä on.