when you feel so tired but you can't sleep

Tuntuu, että oon menettämässä järkeni. Kaikki vaan hajoaa ja päivä päivältä tuntuu raskaammalta. En ehkä kestä enää kauaa. En tiedä, mitä sitten tapahtuu, kun en enää kestä. Toivottavasti ei ainakaan osasto kutsu. Koska se olisi maailman kamalinta, mitä mulle voisi enää tapahtua.

Perjantaina yksi kaverityttö kysyi, mitä mun kädelle on tapahtunut. Oon aikasemmin kertonut hänelle masennuksestani, mutta en itsetuhoisuudestani. Tai en mä ole itsetuhoinen... haluan vain vahingoittaa itseäni. En kuolla. No kuitenkin, koitin vastata jotain ympäripyöreää, kuten "mua ahdisti" tai "se on vaan mun tapa", mutta sain aika tylyn vastaanoton. "No mutta mitä se auttaa?" "En mä ymmärrä tommosta". No vittu en minäkään ymmärrä enkä tiedä, mitä se auttaa. Ainakin hetken helpotusta siitä saa. Äsken lukittauduin vessaan teräni kanssa, mutta en saanut viillettyä tarpeeksi syvälle. Viilsin sitten koko käden naarmuille ja verta tuli ja sitä oli ihan joka paikassa. Se riittäköön.

Samana iltana humalapäissäni kerroin ohimennen mun juopottelusta (No en mä mikään juoppokaan ole, mutta tykkään ottaa kun silloin ei ahdista ainakaan niin paljoa.) ja viiltelystä yhdelle toiselle kaverille, joka suuttui ihan kunnolla. "Mä niin pidän huolen, että ****n synttäreillä oot selvinpäin mun kanssa. Ja lopetat itsesi satuttamisen!" Uhkaili soittaakin seuraavana päivänä, vaan ei ole kuulunut. Ei varmaan kiinnosta enää mun kuulumiset.

Sain myös torstaina aikamoisen saarnan edellämainituista aiheista kolmannelta henkilöltä ja voi vittu kun mä en enää jaksaisi kuulla mitään terveysriskeistä ja itseään niskasta ottamisesta. Mä. Olen. Sairas. Tajutkaa se. Ja joo, tiedän, että sairaus ei ehkä ole mun valinta, mutta parantuminen on MUTTA KUN EN MÄ EDES HALUA PARANTUA. Haluan olla yksin, ihan vaan yksin. Eli antakaa mun olla.

Eilen miehen luona tuli pieni ahdistuksenpoikanen, muutaman kyyneleenkin vuodatin, mutta me yhdessä päästiin sen yli ja selvisin. Ilman viiltelyä. Mutta yleensä se meneekin mulla niin päin, että ensin viiltelen ja sitten alkaa ahdistaa. Ihan niin kuin nytkin. En tiedä mikä siinä on, mutta mä vaan jotenkin kaipaan sitä ahdistusta elämääni aina silloin tällöin. Vaikka se tuntuukin kurjalta, musta vaan tuntuu, että en pärjää ilmankaan. Ilman sitä en ole oma itseni. Kai? En mä muista/tiedä millainen oon omana itsenäni.

Mulla olisi niin paljon asiaa, mutta en viitsi tehdä tästä kilometripostausta, jota kukaan ei jaksa lukea. Jätän tämän siis vain tähän. Paskaa on.

I'm afraid that I'm scared of myself

Aina kun silmä välttää, oon tekemässä pahoja. Nytkin, juuri äsken. Tulin kotiin, pistin huoneeni oven kiinni ja annoin terän liukua iholla. Niin suloisia pieniä veripisaroita. Niin ihanaa, kaivattua kipua. En ole luvannut kenellekään lopettaa viiltelyä, mutta olen luvannut taistella niitä ajatuksia vastaan. Jokainen, joka tietää NE ajatukset, tietää myös, että niitä vastaan taisteleminen on helvetin vaikeaa. Hoitajani sanoi, että "pakota ne ajatukset pois päästäsi". Aivan, joo, minäpä päätän olla ajattelematta viiltelyä. Se tuntuu toimivan vaan päinvastoin - mitä enemmän yritän olla ajattelematta, sitä enemmän ja rankemmin ajattelen. Mä niin toivon, että sillon 14-vuotiaana en olisi koskenutkaan veitseen ja kokeillut. Vaikka silloin vannoin, että ei enää ikinä, tiesin sisimmässäni, että tää on se mun keino purkaa pahaa oloa. En halua purkaa itsevihaani muihin, joten rankaisen itseäni. Se tuntuu paljon oikeammalta. 

Puhuin tänään pitkään erään tärkeän henkilön kanssa. Tuntui hyvältä kuulla sanat "mä kyllä ymmärrän, mitä sä tarkoitat ja tunnet". Mutta sitten sieltä alkoi tulla saarnaa alkoholin käytöstä, työttömyydestä ja ylipäänsä mun negatiivisesta elämänasenteesta. Että se siitä sitten. Kotimatkalla bussissa mä itkin, tuntui niin paskalta kuulla totuus. Mä tiedän, että juominen on pahasta mulle, mutta juon koska on paha olla, sitten tulee vielä paskempi olla, joten juon vähän lisää. Sama homma niin viiltelyssä kuin röökin poltossakin. Siihen jää vaan koukkuun. En sano olevani alkoholisti millään tapaa, mutta oon alkanut olla itsekin vähän huolissani omasta juomisestani. En juo kerralla paljoa, mutta tissuttelen aika usein. Kerran pari viikossa, mikä on hurjasti enemmän kuin vaikka puoli vuotta sitten. Oon taantunut jonnekin teiniasteelle, kun alkoholi saa mun sukat pyörimään jaloissa ja innostaa mua. Ja humalahakuinen juominen on sitä parasta.

Rehellisesti sanottuna, mulla ei ole hajuakaan mitä mä haluan mun elämältä. Haluanko mä mitään? Oikeasti - juuri nyt - haluaisin mun elämän olevan stressitöntä ja kiireetöntä. Sellaista, että ei tarvitsisi nousta sängystä juuri koskaan. Mutta silloin olisi vain tyhjää, eikä sekään loppujen lopuksi enää tuntuisi kivalta, kun ei olisi mitään mihin verrata. Jos ymmärrätte. Mulla ei taida loppujen lopuksi olla juuri mitään tavoitteita. Haluaisin omaan kämppään joo, mutta tässä kunnossa yksinasuminen ei tule kuuloonkaan. Miehen kanssa se vielä onnistuu, kun kaikkea ei tarvitse tehdä yksin. Mies vain ei halua vielä muuttaa yhteenkään (minkä ymmärrän, olisihan se aika aikaista), joten kai tässä nyt sitten reissataan kahden kodin väliä vielä tovi. 

Huomenna on hoitoneuvottelu lääkärin ja hoitajan kanssa. Puhutaan vähän mun tilanteesta ja lääkkeistä. Mua pelottaa ihan helvetisti, että lääkäri laittaa mut osastolle. Mutta en mä oo tappamassa itseäni, en missään nimessä. Eikä mua kukaan voi pakottaa hoitoon, eihän? Mua ahdistaa ihan liikaa. Apua...

all they see is scars

Moikka. Viikonloppuna kuulin hyvältä ystävältäni surullisia uutisia. Näin toisen ihmisen kädessä viiltelyjälkiä ja heti mun alkoi tehdä mieli itsekin viiltää. Eikä se tunne ole mennyt ohi. Haluaisin vain upottaa terän ihooni ja antaa veren valua. MÄ HALUAN. Mutta en voi. En jätä sitä tekemättä itseni takia, vaan muiden. Miehen, perheen, hoitajan... kaikkien, jotka kenties pettyisivät minuun, säikähtäisivät ja huolestuisivat.

Syömisenkään kanssa ei ole ollut kovin ongelmatonta. Ruoka on mulle jälleen kerran uhka, ja välttelen sitä viimeiseen pisaraan asti. Ravitsemusterapeuttikin taisi luovuttaa mun suhteen, kun antoi "miettimisaikaa" helmikuuhun asti. Silloin tapaamme uudelleen ja katsotaan, mitä tehdään. Haluaisin vain laihtua niihin samoihin mittoihin, joissa olin muutama vuosi sitten. Painoni on kuitenkin pysynyt niukasta ravinnosta huolimatta melko samana. Tiedän, että kehon mennessä säästöliekille, laihtumista ei tapahdu, mutta kyllä sen painon pitäisi vielä tässä vaiheessa pudota. Olisin varmasti kauniimpi, ihanampi ja onnellisempi ilman läskimakkaroita ja löllyviä reisiä. Mua oikeasti oksettaa katsella itseäni alasti - oon niin kamalan näköinen.

Hoitajani sanoi tänään, että "pakota ne viiltelyajatukset pois". Ihan kuin se tapahtuisi noin vain ja ykskaks. Miten voin olla ajattelematta asiaa, joka on vallannut mun koko mielen? Mun on PAKKO päästä viiltelemään. Ihan pakko, muuten en saa mielenrauhaa. Ei mua auta tässä tilanteessa enää mikään muu...