rakastan, en rakasta

Kyllä, mä tein sen. Yli 20 viiltoa nilkkaan. Olo ei parantunut - toivottavasti muistan sen ensi kerralla kun harkitsen mitään yhtä typerää. Huomenna on lääkärin tapaaminen ja mietin kovasti, kertoisinko hänelle tekemisistäni. Miehelle kerroin melkein heti ja hän otti asian tosi hyvin. Ei syyllistänyt, säikähtänyt tai jättänyt mua yksin. Tuntuu turvalliselta kun on joku, joka hyväksyy mut virheineni. Kaikki nimittäin eivät ole niin tehneet. Oon liian monta kertaa tullut jätetyksi, hylätyksi. Ilman selitystä.

Tänään olisin kaivannut ystävää, mutta kaikilla oli jotain. Miksei kenelläkään ole mulle koskaan aikaa? Ikinä ei voi tehdä mitään spontaania. Pitää varata tapaamisaika kolmen viikon päähän - ihan kuin johonkin viralliseen tapaamiseen. Ja sitten istutaan kahvilla vaikka hampaat irvessä eikä kenelläkään ole hauskaa. Kukapa nyt mun seurasta nauttisikaan.

Okei nyt loppuu tää itsesäälissä rypeminen. On mulla tänään ollut ihan siedettävä päivä. Olin töissä, tehtiin kaikenlaista, tulin kotiin ja söin pitsaa. Nyt on tyhjä olo. Pettynyt olo. Oon tehnyt eilisen ja tän päivän aikana niin monta asiaa, joita oon kieltänyt itseltäni. Viillellyt ja syönyt ihan liikaa. Miehen kanssa sovittiin, että jätetään kaikki herkut pois. Käy. Mutta mua vähän pelottaa että siitä tulee joku ruokanatsi mua kohtaan. "Mitä oot syönyt tänään? Kuinka paljon? Nyt hei vähän syöt." Ehkä pahimpia asioita mitä voisin kuulla. Osasi se kyllä aika kivastikin eilen sanoa: "Olet kaunis ja mun kulta." <3

Join äsken yhden siiderin ja se kummasti rentoutti. Nyt mä vaan oon. Kuuntelen musiikkia ja oon. Mulla on niin sekava fiilis. Samaan aikaan rakastan elämää ja vihaan omaani. Haluaisin elää jonkun toisen kengissä, jonkun jolla olisi vähän helpompaa. Mutta osaisinko silloin arvostaa kaikkea sitä, mitä mulla nyt on? Luultavasti pitäisin kaikkea itsestäänselvyytenä. Toisaalta, kuka määrittää kenellä on helppoa ja kenellä ei? En mä ole maailman ainut ihminen, joka painiskelee asioiden kanssa. Jokaisella on oma risti kannettavanaan.

Nyt mä painun pehkuihin. Hyvää yötä ja toivottavasti huomenna olisi kiva päivä.

scars, oh so sweet scars

Tänään en syönyt aamupalaa, en lounasta enkä edes välipalaa. Kotona vasta yhden leivän ja vähän lasagnea, mutta siinä se. Kävin vaa'alla: 55,5 kg. IHAN LIIKAA. Mutta kuitenkin vähemmän kuin aiemmin. Vielä pitää pudottaa ainakin viisi kiloa, luultavasti enemmänkin. Painoa on siis pudonnut melkein kaksi kiloa. Äh, miksi tää tapahtuu nyt näin hitaasti? Haluaisin olla nyt heti se kevyt keijukainen, joka aikoinaan olin. Oon kyllä huomannut että turvotus on lakannut ja maha ei pömpötä ihan NIIN paljoa kuin ennen. Mies sanoi aloittavansa kesän jälkeen laihdutusprojektin ja mieli teki sanoa, että voisin osallistua siihen myös. Hän kuitenkin kovasti koittaa saada mut syömään "etten kuihdu". En siis oo vielä kertonut sille, että haluan laihduttaa, mutta eiköhän se jo jotakin arvaa.

Viikonloppu oli hyvä. Lauantaina juhlittiin kaksia synttäreitä ja meidän kolmatta kuukausipäivää. Oikeasti se päivä oli vasta sunnuntaina, mutta silloin me koomattiin koko päivä sängyssä. Ensi viikonlopullekin on jo vaikka mitä ohjelmaa, mikä on vaan hyvä, koska saan muuta ajateltavaa masennukseni ohelle.

En aina ymmärrä, miten avoimesti jotkut puhuvat masennuksestaan. Tai siis, hyvä, mutta itse en jotenkin siihen pysty. Töissäkin kerroin vasta kun olin jäämässä sairauslomalle. Enkä silloinkaan ihan kaikkea. Kerroin vaan, että mulla on määrittelemätön masennustila, mutta en sen enempää taustoista tai aikaisemmista diagnooseista. Mutta kai se on ihan hyvä, että he tietävät, niin ei tarvitse aina niin paljoa feikata hymyä. Jos ei hymyilytä niin ei vaan hymyilytä. Toiset taas kailottavat jo ensi tapaamisellaan että "mä tossa olin kolme viikko saikulla kun masensi." Vaikka itsekin toivon, että asiasta voitaisiin puhua avoimemmin ja että ihmiset ymmärtäisivät sitä enemmän, niin en mä kuitenkaan halua olla se joka saa hullun leiman otsaansa...

Asiasta seinään - tänään teki pitkästä aikaa mieli viillellä. Tai on mun tehnyt jo aiemminkin mieli, mutta tänään töissä kun katselin mun arpista kättä, tuli vaan sellanen fiilis että voi vitsi kun taas vois upottaa terät ihoon. Mutta jos viiltelisin, mun olisi pakko kertoa siitä jollekin ja sitten äiti saisi tietää ja sitten mut vietäisiin taas hoitoon. Ja sitä mä en halua. Haluaisin, että mun kehossa olisi paikka, jota kukaan ei näkisi. Joku sellainen kohta, mikä olisi vaan mun tiedossa. Nyt kun kirjotan tätä, mun viiltelyhimo vain kasvaa ja kasvaa. Ehkä pitäisi tehdä jotain muuta, mutta nyt en pysty keskittymään muuhun. Mietin vain mistä saisin helpoiten jotain terävää. Vieressä nököttää sakset, laatikossa olisi harppi ja keittiössä veitsiä. Hmm... Taidan tehdä sen. Mutta vasta kohta. Jos vartin päästä vielä on sellainen olo, niin teen sen. En paljoa, en edes syviä viiltoja. Pieniä naarmuja vain...

Meinasin pyörtyä tänään töihin, koska skippasin aamiaisen. Lounaaksi söin vain leipää ja nyt mulla on ihan kamala nälkää. Kohta on päivällinen ja sekös ahdistaa. Meillä on vielä vieraskin kylässä, niin täytyy esittää että söisin oikeasti jotain. Ettei se - kukaan - ihmettelisi mitään. Kävin kotiin tullessani vaa'alla taas ja painoa oli pudonnut 600 g! Yhdessä päivässä! Jos paino putoaa tähän tahtiin, niin ei mene kauaakaan kun olen tavoitepainossani.

Eilen ajellessani Tampereelle aloin pohtia tätä mun masennusta. Kuinka se on koko ajan ollut mussa, mun päässä, mutta kuinka oon vaan osannut sivuuttaa sen. Niin pitkään olin ilman masennuksen merkkejä, mutta nyt TAAS ne on tulleet takaisin. Turhauttaa. Enkö mä koskaan voi parantua? Enkö mä koskaan voi elää normaalia elämää? Ei musta ole mihinkään oikeisiin töihin tai kouluun, kun kuukauden välein täytyy pitää sairauslomaa. Oon ihan toisen luokan kansalainen ja vaan rasitukseksi yhteiskunnalle. Munlaisia luusereita on onneksi enemmänkin, mutta itse en koskaan haluaisi kuulua niihin, jotka elää valtion kustannuksella. Tai vanhempien. Oonhan mä jo 20-vuotias herranjumala. Monet mun ikäiset ovat eläneet jo pitkään omillaan tehden töitä ja opiskellen siinä sivussa. Ei musta vaan olisi kuitenkaan sellaiseen...

Mua pelottaa ihan hirveästi, että joudun sairaalaan. Tai oikeastaan mua pelottaa muiden reaktio. Mulle on ihan sama missä mä depistelen, mutta esimerkiksi miehen reaktio pelottaa. Ollaan me kyllä siitä keskusteltu, että mitä tapahtuisi jos niin kävisi, mutta mua silti pelottaa että hän(kin) hylkäisi mut. Myös aina kun ajattelen itsemurhaa, mulla tulee ensimmäisenä mieleen mies. En mä voisi tehdä sitä, kun mulla on hänet. Hän on kuitenkin mulle niin tärkeä ja rakas, että en haluaisi elää kuolemankaan jälkeen ilman häntä. Tavallaan hyvä, että mulla on tuollainen "turvamuuri" ja asia, josta pitää kiinni, mutta tavallaan se ahdistaa. Mitä käy jos me eroamme? Tapanko mä sitten itseni? Sitten, kun mulla ei enää ole häntä. Mutta toisaalta haluan ajatella, että me kyllä olemme pitkään yhdessä ja koemme yhdessä kaikkea hyvää ja huonoa. Meillä kummallakaan ei ole ollut mikään helppo elämä, mutta selvästi meidän elämänasenteet eroaa. Mies jaksaa painaa päivästä toiseen, ajatellen että elämä on ihanaa, mutta mä vaan vittuunnun elämään joka päivä. Argh.

Eilen olin syömässä ravintolassa miehen ja kahden kaverini kanssa. Otin hampurilaisen ja ranskalaiset, vaikka piti ottaa salaatti. Söin koko annoksen, vaikka lupasin itselleni etten tee niin. Oon niin pettynyt itseeni. Lauantaina meen taas ravintolaan syömään, mitähän silloin tapahtuu? Toivottavasti en ainakaan pety niin pahasti itseeni kuin eilen.

Nyt oon ehkä taas jaaritellut ihan liikaa. Jotenkin vaan on pää niin täynnä ajatuksia, että en tiedä missä järjestyksessä niitä lähtisin purkamaan. Kaippa tämä vyyhti tästä pikkuhiljaa alkaa purkautua.

please kill me now

Hello again! Piiiitkästä aikaa täällä taas. Mutta se ei ole hyvä, koska tää on merkki siitä että jotain paskaa on taas mun elämässä.

Aloitetaanpa vaikka siitä, että pojan kanssa emme ole enää yhdessä. Emmekä yhteyksissä. Hän koitti soittaa ja viestitellä mulle yksi päivä, mutta en mä vaan pysty vastaamaan sille mitään järkevää. Edellisiä postauksia lukiessani tajusin, miten vitun rakas se ihminen mulle oli on. Kyyneleet vaan vierii pitkin poskia, kun ajattelenkin häntä nyt. Miten saatoin jättää hänet yksin? Meillä oli niin kivaa ja ihanaa. En ehkä saisi ajatella näin, koska mulla on nyt toinen. Kutsutaan häntä nyt vaikka mieheksi, mies kun hän jo on. Ollaan seurusteltu nyt 3 kuukautta ja kaikki on ihanaa. Mies tietää mun sairaudesta ja sen eri vaiheista, mutta pelottaa että hän suhtautuu yhtä karusti kuin poika. Tiedän, että kumppanin ei ole tarkoituskaan olla mikään terapeutti, mutta sattuuhan se, kun rakas ihminen ei ymmärrä miksi mulla on paha olla.

Olin viime viikon sairauslomalla. Sain töissä (kyllä, olen nykyään töissäkin) aivan sairaan ahdistuspaniikkikohtauksen ja seuraavana päivän marssin lääkäriin. Asiaa ei helpota, että mun hoitaja on viisi viikkoa lomalla, joten joudun pälättämään asiani sille lääkärille, joka ei myöskään taida ymmärtää. Tai ainakaan hän ei osaa auttaa yhtä hyvin kuin mun hoitaja. Mutta onneksi mulla on mahdollisuus tavata häntä mun hoitajan loman ajan, koska ilman keskusteluseuraa oisin aivan raunioina.

En ole viillellyt, ottanut yliannostusta tai tehnyt muutakaan itsetuhoista (Jos röökin polttoa ei lasketa. Mähän alotin polttamaan sillä ajatuksella, että se on mun hidas kuolema...), mutta ne asiat pyörii mun mielessä 24/7. Varsinkin töissä, tietyistä syistyä, alan miettiä omia hautajaisiani ja tapoja kuolla.

Kävin äsken myös vaa'alla. 57,1 kg !!!!!!!!! EN OO KOSKAAN PAINANUT NÄIN PALJOA. Oon aina ajatellut olevani semmonen ~50 kg mut nythän mä olen lähempänä 60 kg... Oon huomannut lihoneeni kesän ja seurustelun aikana aika paljon, mutta vittu melkein kymmnene kiloa. Tuli heti olo, että lakkaan syömästä ja laihdutan itseni taas mahdollisimman pieneksi, mutta en tiedä onko musta siihen enää. Jotenkin mun itsekuri on kadonnut kokonaan. Ja oon tänään menossa syömään kavereiden kanssa ravintolaan. Hampurilaisen. Vaihdan kyllä ranskalaiset salaattiin... Ihan hirveetä.

Ei mulla nyt tässä kohtaa muuta, tuun taas päivittelemään lisää ajatuksia myöhemmin, mutta nyt on jo kiire. TSAU!