save me from my mind

Elämäkriisi päällä. En edes halua ajatella sitä. En halua kirjoittaa siitä. Haluan vain sanoa, että sellainen on.

Mun tekisi niin kovasti mieli vaan kuolla. Haluaisin nukkua ikuista unta. Ei mun elämässä kuitenkaan koskaan tapahdu mitään, mikä mut "pelastaisi". Onhan mulla asioita ja ihmisiä, jotka pitävät pinnalla, mutta kuka tai mikä mut vetäisi taas kuivalle maalle? 

Mua ahdistaa mennä taas kouluun. Tammikuun toinen päivä mun pitäisi sinne kuitenkin raahautua. Lähes kaikki ovat sitä mieltä, että mun pitäisi nämä viimeiset 5 kuukautta vaan sinnitellä, että saisin sieltä paperin ja voisin sanoa käyneeni sen koulun. Mutta kun en mä tiedä, mitä haluan. Tavallaan olen muiden kanssa samaa mieltä, mutta kouluun palaaminen ahdistaa mua niin helvetisti, että en tiedä jaksanko sitä jatkuvaa piinaa ja kidutusta. Tuntuu, että kukaan ei oikein ymmärrä, kuinka vaikeaa mulle on mennä sinne. Se on yhtä taistelua joka päivä. 

Jos jätän koulun kesken, olisin kuitenkin ihan saatanan pettynyt itseeni. Siihen, että en pysty tai jaksa. Eikö mulla ole minkäänlaista itsekuria? En tiedä, mitä teen, jos keskeytän koulun. Haenko töitä? Pidennänkö sairauslomaa? Heittäydynkö taas yhteiskunnan elätettäväksi? Tämä kaikki ahdistaa mua niin paljon, että en tiedä, miten päin olisin.

Nyt mä sitten lopulta päädyinkin kirjoittamaan nämä elämäkriisi-ajatukset tänne. Ehkä se on ihan hyvä. Haluan silti pois täältä.  

how unfair can life be?

Otsikon kysymys on tänään pyörinyt mielessä. Aamulla (okei päivällä klo 13) heräsin äidin viestiin. Taas yksi läheinen on kuskattu sairaalaan. Ja todennäköisesti se on taas se sama vitun syöpä. Kuinka voikaan käydä tällainen epäonni, että kaksi läheistäni sairastuvat muutaman kuukauden sisään? En voi käsittää.

Just nyt mua ei huvittaisi elää. Haluaisin vaan olla, nukkua, tehdä ei-mitään. Kello on jo tiistain puolella, on itsenäisyyspäivä. Huomenna/tänään menemme miehen vanhemmille syömään. Voin jo päässäni kuulla sen hilpeän keskustelun, kun kysytään kuulumisia ja mulla ei ole kuin huonoja uutisia. Pelkään, että käyn itkemään siellä, vaikka ei se kai maailmanloppu olisi. 

Mä olen ennenkin menettänyt ihmisiä. Kuolemalle ja elämälle. Aina se sattuu, kun joku tärkeä vain lähtee. Varoittamatta. Kertomatta syytä. Mä itse haluaisin lähteä ilman kipuja, nopeasti. Olen monesti kirjoittanut itsemurhakirjeitä, vaikka en koskaan ole tosissani yrittänyt itseäni tappaa. En vain halua, että läheisilleni jäisi mitään epäselväksi. En halua heidän luulevan, että heissä olisi mitään vikaa - päinvastoin, hehän ovat syy, miksi olen täällä vielä. 

Joskus toivon, että joku löytäisi tämän blogin mun kuoltuani. Täällä on ne hyvät ja huonot jutut, kaikki tunteet. Haluaisin kirjoittaa tänne jokaiselle tärkeälle ihmiselle oman postauksen, mutta eivät sanat riitä kuvaamaan, mitä tunnen. 

Juuri nyt tahtoisin sanoa tälle läheiselleni, että mä lupaan olla hänen vierellään, vaikka en ole aiemmin kovin ollutkaan. En ole aiemmin liiaksi häntä käynyt tapaamassa, mutta nyt pistän omat pelkoni syrjään ja teen sen - olen läsnä. Tai ainakin yritän.

kaikki hyvin

Tällä hetkellä istun mun omassa kodissa sohvalla ja kuuntelen musiikkia. En mitään surullista, niin kuin yleensä kun tänne kirjoitan. Tällä hetkellä vaan teki mieli kirjoittaa jotain tajunnanvirtaa ja päästää ajatukset vapaaksi mun pään sisältä.

Heräsin tänään aika aikaisin, jo kahdeksalta, eli normaalia hyvin paljon aiemmin. Olin luvannut terapeutille, että voin mennä sinne jo 10:30, mutta aamulla herätessä se tuntui maailman suurimmalta virheeltä. Mä en yleensä muista mitään, mistä ollaan terapiassa puhuttu, eikä nytkään ole poikkeus. Tai joo, kerroin mun ajatuksia kuolemasta, mutta loppujenlopuksi lähdin sieltä hymy huulilla. Se terapeutti taitaa pitää mua ihan sekopäänä, kun pystyn tuollalailla vaan ihan ilmeettömänä puhumaan omista hautajaisistani, ehkä jopa välillä hymyillen. 

Tänään on tiedossa myöhemmin kaverin tapaamista ja sitten illanviettoa porukalla pelaten. Haluaisin jo mennä, mutta pitää vielä odottaa muutama tunti... Yksin ei oo enää niin paha olla täällä kotona, kun tietää, että ei kuitenkaan tarvitse mennä yksin nukkumaan. Koska se on se kaikista pahin juttu mulle. Mies tulee tänne yöksi, joten oon ihan hyvillä mielin täällä kotona sen kanssa. 

Sain jopa vähän siivottua täällä. Tai no, jos puhtaiden lakanoiden viikkaaminen ja vessanpöntön pesu lasketaan siivoamiseksi... Mutta ne asiat on vaan roikkunut tekemättöminä, niin ihan kiva, että ne on nyt hoidettu. Vielä pitäisi imuroida, mutta säästän sen sitten seuraavaan kertaan. Mulla on ihan liian huono imuri ja liian paljon neliöitä mun kämpässä, että jaksaisin nyt alkaa sitä tehdä.

Nyt mun täytyy kyllä jo lopetella ja lähteä bussipysäkille päin. Tänään on ollut ihan ok päivä.