days clean: 0 - vol. 2

Mä tein sen, mä vittu tein sen. Taas. Katsoin itseäni peilistä suoraan silmiin ja mietin tartunko terään vai en. Järki huusi "EI!!!", mutta tunnepuoli voitti jälleen. 

Ne ovat kuin pakkoajatuksia. En saa sitä pois mielestäni, kun ne kerran sinne pesiytyvät. Nyt se on tehty, ja nyt ei tarvitse taas vuoteen satuttaa itseään. Olispa se noin. Kunpa mä en enää IKINÄ joutuisi siihen tilanteeseen - kasvokkain oman itseni kanssa. 

Kerroin miehelle tilanteen. Sanoin, että haluan hänen tietävän, ennen kuin näkee. Olen siis käymässä lapsuudenkodissani, ja täällä vanhassa omassa huoneessani nämä ajatukset vain saavat mut valtaansa. Terapeutti on muhun varmaan ihan helvetin pettynyt, jos siis edes uskallan kertoa. Miten mä saatoin?

En edes ollut erityisen ahdistunut ennen tätä. Tai siis, eilen joo, mutta tänään. Olisi paljon helpompaa ymmärtää tekoni, jos olisin tehnyt sen eilen, kuin tänään kun kaikki on "ihan hyvin".

Mä osaan hymyillä ja nauraa, olla tai ainakin esittää onnellista. Mutta sisimmässäni mä olen tälläkin hetkellä ihan rikki ja hukassa. En tiedä kuka olen tai mitä haluan. Mua vaan vituttaa.

jonain päivänä, mä olen ehjä

Jonain päivänä, ilman sua.

Kun kuulin uutiset, olin kuin olisin kuullut jotain yhdentekevää. Kävelin kadulla ja olin tyyni. Lähestyessäni terapeutin vastaanottoa kyyneleet alkoivat kirvota silmiini. Pystyin kuitenkin pitämään itseni kasassa viidenteen kerrokseen ja terapeutin huoneeseen asti. Keuhkosyöpä. Paha sellainen. Silloin se iski. Piilotin kasvoni käsiini ja romahdin henkisesti. Kaikki tuli liian äkkiä, vaikka ei uutinen mikään yllätys ollut.

En kestä ajatusta hänen menettämisestä. Se olisi liikaa. On jo liikaa nähdä hänen kärsivän, mutta se olisi aivan liikaa. Sunnuntaina kuulin, että hän on vain istunut huoneessaan shokissa. "Pää hajoaa, jos en tee mitään," hän oli sanonut. Haluaisin olla enemmän läsnä, mutta en tiedä miten. On pelottavaa tavata sairas ihminen - mitä minun kuuluu sanoa vai olenko vain hiljaa?

Koulussa pääni lyö aivan tyhjää. Ajatus hänestä tulee ihan puskista ja uppoudun omiin ajatuksiini. Minulta on tänään monesti kysytty, kuinka viikonloppu sujui ja mitä kuuluu? "Ihan hyvää, ei tässä mitään..." on ollut minun vastaukseni ja se on ollut paskapuhetta. Mä olen taas hajoamassa, mutta eihän sitä muut saa tietää.