en tiedä

Tekisi kauheasti mieli puhua jollekin, en vain tiedä kenelle. Haluaisin puhua sinulle, sinulle ja sinulle, mutta en kehtaa häiritä. Tuntuu, että musta on vain harmia ja vaivaa. Varmaan kaikki muutkin ovat jo heittäneet toivonsa mun suhteen, en mäkään jaksaisi kuunnella jonkun valitusta päivästä, viikosta, kuukaudesta ja vuodesta toiseen. Mutta kun mulla ei ole muitakaan. 

Sinä autoit mut alkuun, kun huomasin, ettei kaikki ole hyvin.

Sinä kuuntelit ja olit huolissasi, kun kerroin sairaudestani.

Sinä poimit mut pimeästä kuopasta ja pidät pinnalla edelleen.

Te kaikki kolme olette mulle mittaamattoman arvokkaita ja tärkeitä. Ilman teitä en ehkä olisi täällä enää. Mutta en mä haluaisikaan olla. Niin kauhealta kuin se kuulostaakin, joskus toivoisin, ettei teitä olisi ollenkaan. Toivon, etten olisi selvinnyt. En halua selvitä nytkään.

"olin niin epätoivoa täynnä

olin valmis luopumaan

seisoin risteyksessä

mietin onko minusta jatkamaan"

Mulla on taas niin paha olla. On ollut jo muutaman päivän. Pahinta on, että en tiedä, mistä se oikein johtuu. Itkettää vain kauheasti ja on tosi voimaton olo. 

Ensimmäiset pääsykokeet menivät penkin alle ja niin tulee menemään seuraavatkin viikon päästä. En ole jaksanut lukea, en edes avata yhtä pääsykoekirjoista. On niin paska ja riittämätön olo, että en halua edes yrittää - pakko vain on mennä ja pettyä itseensä. En malta odottaa kirjeitä, jotka kertovat minun reputtaneen kokeet. Tiedän niiden tulevan. On mulla plan B olemassa, mutta en tiedä jaksanko sitäkään. Syksyt on niin vaikeita aikoja ja jos mulla on jo nyt kesän kynnyksellä paska olo, kuinka paha se sitten syksyllä tulee olemaan?

Olin siskon luona tiistaina yötä. Laitoin viestiä, että nyt en pysty kuin itkemään hysteerisesti ja hän soitti ja kertoi tulevansa hakemaan. Onneksi tuli, sillä yksin en olisi pärjännyt ja mieskin oli menossa. Nyt mulla olisi kyllä mahdollisuus lähteä bussilla miehen luo, mutta ei se mitään muuttaisi - yhtä paha olo sielläkin olisi. Se paha olo vaan seuraa, minne ikinä menenkin.

Tänään terapeutti kertoi, että meille on mahdollisesti tulossa kahden-kolmen viikon tauko aika pian ja kesällä sitten lisää. Sairaustapauksen takia hän joutuu ehkä pitämään lomansa kahdessa erässä. En tiedä, miten jaksan odottaa seuraavaan kertaan, joka on mahdollisesti vasta kolmen viikon päästä... Mutta ehkä parempi, jos tulisi kaksi taukoa, kuin yksi yli kuukauden mittainen.

Silloin tiistaina mulla tuli kauhea ikävä äitiä ja isää. Ei varmaan muuten olisi tullut, mutta he ovat nyt ulkomailla matkoilla ja tuli vain kauhean orpo olo. Sellainen, että olisi halunnut vain käpertyä äidin syliin ja itkeä paha olo pois. Mä vaan pelkään pahinta mahdollista eli sairaalaa. En halua mennä, vaikka siitä apua voisi ollakin. Mutta en mä ole itseäni tappamassa, joten ei ne mua edes ottaisi sinne. Jollekin on vaan pakko nyt päästä puhumaan. Oli se ihan kuka tahansa.

even in a hundred years there will be tomorrow

Olin tänään pitkästä aikaa terapiassa. Aluksi tuntui jotenkin oudolta nähdä pitkästä aikaa (no okei, kahteen viikkoon), mutta samalla olin niin helpottunut, kun pääsin puhumaan mieltä painaneista asioista. Viime postauksen aiheesta en kyllä sanonut sanaakaan, vaikka alunperin piti, mutta miehen kanssa sovittiin, että annetaan asian olla ja olenkin koittanut olla miettimättä asiaa sen enempää.

Terapeutin kanssa puhuttiin tulevaisuudesta ja siitä, millainen mun olo oli, kun oon ollut huonoimmillani. Kerroin, että olin silloin todella epäsosiaalinen, vetäytyvä ja väsynyt. Ja itsetuhoinen. En tiedä miksi, mutta mua alkaa aina itkettää, kun muistelen niitä aikoja. Ehkä siksi, että ne ovat vielä arkoja ja käsittelemättömiä asioita, tai sitten siksi, että oon tullut niistä ajoista niin paljon eteenpäin, että tuntuu pahalta kuvitella olevansa samassa tilanteessa uudelleen. Noh, siellä mä sitten aloin itkeä, ensimmäistä kertaa ikinä tämän henkilön seurassa. Ehkä nyt me vasta ollaan päästy alkuun ja kiinni niihin mun kipeimpiin kohtiin.

Kerroin myös mun suhteesta perheeseeni. Vaikka perhe on mulle kaikki kaikessa ja maailman tärkein, en koe olevani niin arvostettu jäsen kuin muut perheessäni. "Oletko sä koskaan ollut siitä vihainen ja sanonut niille, miltä susta tuntuu?" terapeutti kysyi. En ole ikinä näyttänyt heille sitä, miten pahalta musta tuntuu. Olen ollut vihainen, pettynyt ja surullinen, mutta en mä näytä niitä tunteita oikein kenellekään. Mieluummin mä vain itken sängyssä peiton alla, kun näytän "heikkouttani".

Siskon kanssa viikko sitten juteltiin ja puhuttiin mun sairaudesta ym. ja hän totesi, että "sä kyllä olet meistä lapsista se kaikista herkin". Olen samaa mieltä - mä olen ihan helvetin herkkä ihminen. Mutta onko herkkä = heikko? Näin mä ainakin asian koen, mutta jotenkin tuntuu, että se olisi väärin. Muistan lukeneeni Raamatusta kohdan: "Juuri heikkona olen voimakas." Tämä kohta tuo mulle lohtua aina, kun koen olevani liian heikko.

it's not fair and it's really not ok

Me tanssittiin, pidettiin hauskaa. Juomaa virtasi ja molemmat huumaannuimme hetkestä. Hän piti kiinni kunnolla, vei niin hyvin tanssissa. Sitten tapahtui jotain, mikä muutti kaiken. Se katse, se merkitsevä katse. Hetken pelkäsin pahinta tapahtuvan, mutta onneksi hän perääntyi. Olin kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Ja ne kaikki kosketukset, kielletyt kosketukset. Ei ollut ensimmäinen kerta, kun hän teki niin, mutta ei varmasti myöskään viimeinen. Heitinkö minä vain bensaa liekkeihin?

Mahassani kasvaa perhosparvi, kun odotan sinua kotiin. Miten kertoisin tämän kaiken sinulle? Mitä hän oikein tarkoitti katsoessaan minua niin? Pelkään, että jotain tästä seuraa jotain pahaa, mutta toivon, että ymmärrät. Mitään ei tapahtunut, mutta samalla niin paljon. Hän on ystäväsi, saatte kyllä asiat selvitettyä - näin haluan ainakin uskoa. Teinkö virheen lähtiessäni hänen matkaansa, johon sinä minut lähetit? Mitä nyt tapahtuu?