lonely people are always up in the middle of the night

Just nyt mä istun mun sängyllä ja mietin. Tai oikeastaan koitan olla miettimättä. Nimittäin sitä, kuinka helvetin yksin mä jälleen kerran olen. Mua ärsyttää ja harmittaa yksi kaveri. Oltiin sovittu jo monta päivää sitten, että tänään hän tulisi vihdoin mun luo yöksi. No mitä hän tekee? Minun ensin kysyttyäni, että onko hän tulossa, ilmoittaa hän mulle, että ei ole varma tulostaan TAASKAAN. No pitihän se arvata. Tänään on joku tapahtuma klo 22 (eli juurikin näillä näppäimillä), johon hän oli kavereilleen luvannut mennä - sen jälkeen, kun oli luvannut tulla minun luokseni. Todella kiva. Musta jotenkin tuntuu, että luottamus tähän ihmiseen vaan varisee pois pikkuhiljaa. En oikeastaan edes ollut pahoillani aluksi siitä, kun hän ilmoitti tulonsa olevan epävarmaa, koska osasin varautuakin jo sellaiseen. Sanoin, ettei minua haittaa, jos hän tulee myöhään, mutta kieltämättä eniten harmittaa se, että en selvästikään ole hänelle kovin tärkeä tapaus.

Mä voin tuntea taas, kuinka kyyneleet kirpoaa mun silmiini. En haluaisi olla näin helvetin heikko ja luuseri - kuka nyt itkee yksin omassa kodissaan sitä, että joutuu olemaan yksin. By-vitun-hyy! Laitoin tänään entiselle hoitajallenikin sähköpostia, koska hän halusi kuulla kuulumisiani. Kerroin yksinäisyydestäni ja yksinolemisen vaikeudesta. Toivon, että häneltä tulisi jotain rohkaisevia sanoja ja vinkkejä, kuinka oppisin elämään myös yksin. 

Tällä hetkellä haluaisin mennä vain nukkumaan ja unohtaa kaiken paskan - eniten siis sen, kuinka kaverini kerta toisensa jälkeen peruu ja peruu. Mutta sitten haluan kuitenkin pitää pientä toivon kipinää yllä, jos hän kuitenkin tulisi. En vain ole ihan varma haluanko häntä enää tänne, mutta en myöskään kehtaa laittaa hänelle viestiä, että "älä tule". 

Tottakai mulla on niitäkin ystäviä, jotka eivät petä ja peru tulemisiaan, mutta just nyt sekään ei kauheasti helpota oloa. Tietysti ehtisin vielä lähteä poikaystävänkin luo, mutta niin kuin olen aiemminkin todennut: haluan oppia olemaan myös yksin. Mies tosin sanoi, että mun ei tarvitse missään nimessä "pakottaa" itseäni olemaan yksin, ja että saan olla hänen luonaan ihan yhtä paljon kuin ennenkin. Tuntuu hyvältä tietää, että jossain on koti, vaikka se ei ihan oikeasti olisikaan mun koti.

kun koti ei ole koti

Edellisessä postauksessa kerroinkin vähän mun fiiliksistä yksin asumisen suhteen. Mikään ei oikeastaan ole muuttunut. Mua vieläkin ahdistaa olla yksin. Toissailtana sain ihan kunnon itkuparkukohtauksen kun oli niin paska olla täällä. Ja lisäksi yksi kaverini perui (taas) tulonsa mun luo yökylään. Tiedättekö sen tunteen, kun sovitaan jotain ja olet tosi innoissaan, mutta sitten kaikki peruuntuu ja tulee sellanen fuckthisshit-olo kaikkea kohtaan. Sellanen hälläväliämieli. Sain kuitenkin purettua pahaa oloani viestittelemällä miehelle ja yhdelle ystävälleni. Menin nukkumaan ja kaikki oli aamulla taas hyvin.

Eilen illalla miehen kanssa käytiin vähän keskustelua siitä, kuinka mun on paha olla yksin kotona, ja kuinka musta tuntuu, että hän ei ole kovin innoissaan tulossa luokseni. Itkuksihan se meni ja lopulta rauhoituttuani mies ehdotti, jos mentäisiin yöksi mun luo (olin siis aiemmin ehdottanut tätä, mutta sain vastaukseksi jyrkän "ei":n). Puolenyön aikaan saavuttiin mun kotiin ja mulla oli ensimmäistä kertaa hyvä olla täällä. Oli ihanaa nukahtaa miehen viereen ja aamulla herätä samasta paikasta. Musta tuntuu, että nyt olen saanut niitä hyviäkin kokemuksia ja muistoja tänne - enää ei tunnu niin pahalta ajatukselta olla yksin.

Jutellessamme miehen kanssa hän sanoi, että mä voin ihan koska vain tulla hänen luokseen - vaikka joka yö, jos se helpottaa mun oloa. Hän myös painotti, että missään nimessä hänen tarkoituksensa ei ole ollut ajaa mua pois hänen luotaan eikä mun tarvitse "pakottaa" itseäni itsenäistymään ja olemaan yksin, jos se aiheuttaa mulle niin paljon mielipahaa. Noi sanat helpotti mun oloa niin paljon. Ihanaa tietää, että johonkin on aina tervetullut ja jossain on se mun turvapaikka, vaikka se nyt ei olekaan mun oma koti.

scared of being alone at night

Mä oon muuttanut omaan kotiin. Aloitetaan nyt vaikka siitä. Kolme päivää se vei, mutta nyt mulla on oma koti. Ja ei, emme ole eronneet miehen kanssa, mutta on munkin nyt kokeiltava siipiäni ja asuttava yksin vähän aikaa. Ehkä me vielä joskus muutetaan virallisesti saman katon alle, mutta sitä ennen mun on opittava asumaan yksinkin. Välimatkaa meillä on tällä hetkellä reilu 10 kilometriä. Autolla sen hurauttaa 20 minuutissa, bussilla menee reilu puoli tuntia. Toistaiseksi matka ei tunnu mahdottomalta.

Eilen illalla mulle tuli pitkästä aikaa kunnon ahdistus päälle. Oli jotenkin todella outo ja sekava olo. En tiennyt, mitä mun kuuluisi tehdä vai kuuluuko tehdä mitään? Tuntui vaikealta rauhoittua ja olla paikoillaan, kun koko päivän olin ollut kaupoilla tai laittanut kotia kuntoon. Sisko tuli illalla hetkeksi käymään ja se vähän helpotti, vaikka me ei juurikaan edes puhuttu tai tehty mitään. Oli vaan turvallisempaa, kun oli tuttu ihminen fyysisesti vierellä. Laitoin miehelle myöhemmin illalla viestiä ja kerroin tuntemuksistani - hänen mukaan ne olivat ihan normaaleja ja hänkin muistaa millaista oli muuttaa yksin ensimmäistä kertaa. 

Aamuisin ja päivisin mulla ei ole mitään ongelmaa olla yksin kodissani, mutta illan ja yön koittaessa tulee helposti itku. Sellainen läheisyydenkaipuu ja turvattomuuden tunne. Ei mua niinkään pelota, mutta käyn silti ennen nukkumaanmeno tarkistamassa, onko parvekkeen ovi ja ulko-ovi kiinni kunnolla. 

Kun on koko elämänsä tottunut siihen, että joku on aina tulossa kotiin tai on jo kotona, tällainen yksin asuminen on todella vierasta. Vaikka olisin miehen luona, olen aika paljon omissa oloissani ja eri huoneessa, mutta silti on kuitenkin joku, jolle voi milloin tahansa puhua, jota voi halata ja joka on turvana. Nyt joudun olemaan itse itselleni se turva ja seura. Toisinaan mun luona käy kavereita, mutta ymmärrän, että aina hekään eivät pääse luokseni pelastamaan mua tylsyydeltä. Tänään kävi onni, kun melkein naapurissa asuva vanha kaverini pääsi kylään. Ei oltukaan vähään aikaan nähty, mutta nyt nähdään varmasti useammin, kun kerran asutaan melkein vierekkäin.

Ehkä tämä alku on vain hankalaa ja kaikki muuttuu lopulta normaaliksi ja arkiseksi. Nyt tuntuu, kuin olisin vain pitkän ajan kylässä jonkun toisen luona. Ehkä mä jossain vaiheessa sisäistän, että tämä on mun koti.