my tired heart is beating so slow

Tänään olin lääkärin vastaanotolla ja siellä oli mun yllätyksekseni myös mun sosiaalityöntekijä. Juteltiin vähän tulevaisuudensuunnitelmista ja taloudellisesta pärjäämisestä. Käynnin lopuksi lääkäri totesi "hyvää jatkoa", mikä sai mut tajuamaan, että totta tosiaan tässä ollaan nyt isojen muutoksien äärellä. Olen yhtäaikaa peloissani ja innoissani muutosta. Se on aivan uuden elämän alku, mutta samalla yhden ajanjakson loppu. Olen koko ikäni asunut samalla paikkakunnalla, tottunut olemaan täällä. Mutta nyt kaikki muuttuu. Musta tulee kaupunkilainen. Siellä kaikki on varmaan paljon vaikeampaa ja monimutkaisempaa, kuin pienellä paikkakunnalla. Mutta enköhän mä siihenkin aikanaan totu.

Äsken raivasin vaatekaappia ja heittelin rankalla kädellä vaatteita ja muuta roinaa kirppari- ja roskissäkkeihin. Löysin vaikka mitä mielenkiintoista vanhasta elämästäni. Valokuvia, kortteja, päiväkirjoja, muistoja. Tuntuu jotenkin erityisen haikealta päästää irti vanhasta omasta huoneesta. Tuntuu pahalta "hyvästellä" koti, vaikka en mä täällä ole yli puoleen vuoteen asunutkaan muuten kuin päivän viikossa tai parissa. Tuntuu, kuin joku osa musta kuolisi. Se pieni lapsi, joka on saanut elää turvallisessa kodissa koko pienen ikänsä muuttaa nyt omaan kotiin. Vaikka olen haaveillut muutosta jo pidemmän aikaa, tuntuu tää nyt konkretisoituessaan niin pelottavalta ja suurelta.

Mutta olenhan mä helvetti soikoon muuttanut ulkomaillekin hetkeksi. Olen asunut täysin vieraassa maassa ja vieraassa kaupungissa, vaikkakin lyhyen aikaa. Uskon oppineeni siltä "matkalta" jotain hyvin tärkeää ja mittaamattoman arvokasta. Nämä opitut asiat varmasti puskevat pintaan, kun pitää alkaa pyörittää omaa kotia ja pitää itsestään kunnolla huolta.

Tällaisia ajatuksia tänään. Huomenna palaan miehen luo, enkä malttaisi odottaa sitä. Ei olla nyt nähty kunnolla pariin päivään ja ikävä alkaa olla kova. Tai ehkä se on enemmänkin sellaista haikeaa kaipausta. Onko niillä eroa? En tiedä, mutta nyt on mun aika mennä nukkumaan.

where do you go when you hide

Mies sanoi, että olen hänen mielestään piristynyt paljon lääkkeen lopetuksen jälkeen. Mä en itse oikein osaa arvioida onko näin, sillä tänäänkin nukuin ja pyörin sängyssä kahteen asti päivällä. Mutta ehkä muutos on tapahtunut niin pikkuhiljaa, etten itse sitä kovin helposti huomaakaan. Olenhan mä nyt paljon toimintakykyisempi, kuin esimerkiksi vuosi sitten, mutta en mä silti oikein tiedä missä mennään...

Psykoterapia alkaa parin viikon päästä ja odotan sitä kuin kuuta nousevaa. Kunhan terapia saadaan käyntiin, pystyn muuttamaan vakituisesti toiseen kaupunkiin (missä siis mieskin asuu). En millään malta odottaa, että pääsen kunnolla aloittamaan oman elämän. Kahden kodin välillä ramppaamistahan se tulee siis jatkossakin olemaan, mutta huomattavasti lyhyemmillä etäisyyksillä. Mun koko elämä kuitenkin on täällä, joten miksi en muuttaisi? Mua hieman kyllä jännittää siirto toiselle psykiatrian polille ja uudet hoitajat ja lääkärit, mutta en mä voi loputtomiinkaan tuolla jatkaa. Ja mulle on kyllä sanottu, että he hoitavat siirron ja ottavat yhteyttä tähän toiseen kaupunkiin jne., että mun ei tarvitsisi yksin pärjätä. 

Varasin myös ajan kuntosalille tutustumiskäynnille. En tiedä koska se tulee olemaan, mutta toivottavasti vaikkapa jo tällä viikolla. Jotenkin mulla on mennyt täysin hermot omaan ulkonäkööni ja tunnen jatkuvasti painetta laihduttaa. Ja onhan se nyt itsestäkin kiva, kun kaikki housut ei purista ja makkarat pursua. En siis ole millään tasolla ylipainoinen, mutta sanotaanko näin, että kiinteämpi ja pari kiloa kevyempikin voisin olla. Nyt mulla on sellainen olo, että voisin mennä vaikka useampanakin päivänä salille ryhmäliikuntatunneille, mutta rehellisesti mua vähän pelottaa, lähteekö tämäkin kuntoilu käsistä. Pari-kolme vuotta sittenhän mä kävin kerran viikossa jumpassa ja kotona rääkkäsin itseäni joka päivä. Kyllähän mä tuloksia sain aika nopeasti, kun mitään en kuitenkaan syönyt, mutta ei se tervettä ollut. Ja en tiedä, onko mulla kovin hyvät pohjat lähteä kuntosalille, jos ajatukseni on laihduttaa itseni samanlaiseksi luuviuluksi kuin silloin. Ja en mä edes kauheasti nauti itse urheilusta vaan siitä, että laihdun ja kun alan taas nähdä luuni paistavan. Syömishäiriömörkö siis nostaa taas päätään, mutta koska olen aivan tajuttoman innoissani kuntosaleilusta, en halua sitä itseltäni kieltääkään. Ja jos pysyisin tällä kertaa vielä terveen ihmisen mitoissa.

vaikka kulkisit varjojen puolta...

...susta enkelit pitävät huolta. Vai pitääkö? 

Mä taas kerään itelleni kaikkea tehtävää, mutta mitään en saa valmiiksi. Pitäisi lukea tenttiin ja pääsykokeisiin, kirjoittaa essee, ilmoittautua uudelleen työkkäriin ja sen semmoista. Tänään tein kyllä päätöksen, että koulu saa riittää tältä keväältä. Keskeytin meneillään olevan kurssin ja annoin itselleni luvan keskittyä vain omaan jaksamiseeni. Mutta vielä olisi tosiaan rutistettavana yksi tentti ja essee...

Oon ollut viime päivinä jotenkin todella herkillä. Ihan pikkujutut saa mut itkemään tai ainakin melkein, oli ne sitten iloisia tai surullisia asioita. Oon tällä hetkellä myös aivan totaalisen uupunut - en jaksaisi edes tätä postausta kirjoittaa. Ajattelin kuitenkin, että tää jotenkin helpottaisi mun oloa, mutta enpä tiedä.

Ei mulle oikein mitään muuta. Tai ainakaan nyt en jaksa kertoa enempää.